»Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme
kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita,
lehdistössä välkähteli.
Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin
varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin
näet sen.»
Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan,
kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten:
»No?» kysyi hän.
»Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään
salaisuus, rakkaudentunnustus?»
Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua
päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!»
vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin.
Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään?
Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti
vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin
selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme
Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä
syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla
tavalla.
Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana
epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella
täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme
syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti
hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen
valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen.
Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta
toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö
niin?»
»Claus!»
Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella
katsellaan nujertaa minut.
»Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina
myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan.
Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti
hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta,
ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän
loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui
näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä,
kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti
huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko
pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa,
sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista
pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset.
»Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan.
Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla
pöydällä.
»Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti...
Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen
näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta
vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli
sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti
vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös,
kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä.
»Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen
sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.»
»Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.»
Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin
tuuli Eva-puiden lehdistössä.
Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin
tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja
ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä
ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat
siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa
valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa
öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää
mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se
oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie
äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta
kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä
harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä,
sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa
ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri
elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia,
hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat
elämään, varastivat siltä kaikenlaista.
Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni
katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt
kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.»
Lähdimme liikkeelle.
Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan
viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen
ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki
(tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se
näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun
sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan
auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi
suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet
seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme
ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä
suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi.
Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin
ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa»
itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi
ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa,
lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin
sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän,
rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan.
Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin
hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään
värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden
lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni
terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani
oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli
vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui
lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian
makua... Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten
ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen
surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n
alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon
surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo
suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan,
hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua.
Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian
olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa,
koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot
olkapäät... ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki
oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu,
selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen,
vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin
häneen kuin suurimpaan varmuuteen.
Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka.
Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on,
enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä
valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni
»ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia
on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään
pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen
avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani... Je te veux.»
Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu
vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen
ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini.
»Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on
kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa,
astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme
tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa...
Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka
ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä
piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo
aamupäivällä matkustanut sinne.
»Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota
tavaramme ja lähdemme sinne myös.»
Minkätähden?
»Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein
tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän
kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten.
Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä
kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen
illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä
salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi,
jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi
Marialle!
»Senkötähden?» kysyin umpimähkään.
»Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana.
»Huolehdit ihan suotta.»
»En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin.
Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.»
»Äitisi läpitunkevien silmien alle?»
»Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?»
»Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään
Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa.
Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen
rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme
pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin
huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin
vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut
silmiään.
Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina
öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat
asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa.
Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen
puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen
useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja
oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin
taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä
perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha
sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme
sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin
vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen
väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille
kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia,
ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa
tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät
purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen
kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat
sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä,
että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan
pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti
aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä
leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan.
Varustus vankka merta vasten
tekeytyi vallan pienoiseksi,
ja itse merta sopi lasten
leluna käyttää, kun sen keksi.
Imettäjäksi auringon
he saivat pieneen joukkohon.
En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa
taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän
lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan
kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa.
Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille
vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili
meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti
liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen
kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme
nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti
merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia,
toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta
pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat
kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja
meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta
kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet
pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän,
kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea,
partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja),
»mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen
hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille
polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka
voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja
ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas
ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen
pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä
emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää,
ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti
kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat
pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen!
Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa,
silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle
keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle.
Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen
moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai
heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan
siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä,
helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan.
»Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten
silmänsä levälleen: »Giulietta Var!»
Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St.
Paulin suuntaan.
»Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi
silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut
minut Egyptin kuninkaana».
Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän
kuuluisaan kana- ja kuningashoviin.
Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme
jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet
housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä
tuttavallisuutta.
»Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme.
Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän
teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.»
Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä
lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos
merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle
simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta
rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui
siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui
veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä
laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen
juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien
pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne
ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse
sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit
olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä
täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan
melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista
luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä
kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten
valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa!
Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun
hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää
tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille
kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja
ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta
toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä
alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme
toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella
veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme
jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme
pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt
sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä
lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman
liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli
suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri.
Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa.
»Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.»
Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa.
Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella
itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina
aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille
saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen.
Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä
ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme
sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä
koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme
aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt.
Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa
vain pikimmiten kävimme.
Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt
samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan
seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana
(kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja
hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut
myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut
kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle
ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli
hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin
piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan»
varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään.
Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että
esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin
toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi.
Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin
lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar,
joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta
suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa
ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja
joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla
raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja
vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun
autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi
Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja
käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan,
ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin
sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten
odottamatta tuli Wightin herttuatar.)
Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös
kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa,
koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille
ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut
»Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti
päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei
ollut tapahtunut pitkään aikaan.
Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat
tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät
täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien
pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen
herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa
joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin
Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme.
Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin
ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä
madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä.
Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan
vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun
avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan
uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja
silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen
mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä
hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme
voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea!
Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä,
ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen
lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella
vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia,
jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä,
seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat
joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä,
jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin
kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne
ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin
että elein, _jokaisella_ sanalla, _jokaisella_ eleellä, _jokaisella_
katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä,
saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli
pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein
ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt
vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut
oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti
meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli
hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista
yksinkertaisuudessaan.
»Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan
meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan
leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä
lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein
kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että
hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen _society
leader_, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa
seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa,
josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi
minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään
siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.»
Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa
määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi
poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä
huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä,
ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä
naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi
vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että
hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa».
Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin
erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät
lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä
madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa
uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat,
jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin
katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden
ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä.
St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi.
Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät
hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden,
että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän,
joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla
varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet,
ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa
seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua
lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi
hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti
vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai
»ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady.
Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin
rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta
madamesta.
Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin
viimeisen kerran.
* * * * *
Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin.
Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy
otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen
toisillemme yhä uudelleen.
Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan
juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista
ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon
onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin
minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa
varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä
hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä
ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä
poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä
pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan
Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä
huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan
päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon,
kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi
ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse
välkehti valkoinen kuumeri... Ajatusteni kieli ei ollut enää sama,
jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei
enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri
vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä
soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon
yli.
»Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus,
mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta
toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja
opettelimme sen yhdessä ulkoa.
Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
huvilat valkeat, pinjat tummat
ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa.
Merestä nousevat hahmot kummat
ja sulle ne kaikkea lempeä antaa.
Omakses sait ne, häipyi hetki,
taas alkoi lemmittyjes retki,
jäit yksin tähtien kirkkauteen.
Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta,
mi kaukaa saapui, huumaukseen?
Hekuman mittaa nyt tai vasta
ei kenkään arvaa suunnilleen.
Lepäilet keskellä luonnotarten
puettuna häitä ja kuoloa varten.
En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään
sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni,
milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut
niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta,
kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä,
ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka
pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa
hänen luokseen.
Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme
toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä,
lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana!
Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme
nukkumaan sateenvarjopinjan alle.
Emme voineet erota.
Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme
kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja
antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn.
* * * * *
Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin,
kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris
makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin
(kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen
pamppailevalle sydämelleen).
Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei
ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa
yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä,
muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä
kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko
purkautui, ja juoksi syliini.
Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi
liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman
kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn:
kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli
venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan
äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa,
hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian
käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni.
»Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me,
moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa
vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.»
Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli
hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
täysikasvuisena!
Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun,
jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi
vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle
ruusun.
»Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin.
Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä.
Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi
poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa
hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti.
Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista
pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta
osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle.
Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.»
»No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän
viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte
tässä erinomaisen hienossa hotellissa?»
Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja
pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta
koetettiin olla häntä näkemättä.
»Niin, nyt tulee _teidän_ vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi
Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar.
»Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden
viereensä, »paperimme nousevat».
Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi
hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi
ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt
ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja —
ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun
aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät.
»Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän,
»tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta».
»Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa
minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta
miten käy sitten pörssin?»
»Tämä leikki lakkaa, markiisitar.»
»Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja
minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä
aika.»
»Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua
siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa
tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä
paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.»
Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en
ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä,
niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista
vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja
kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka
hän kilparadalla pian sivuuttaisi!
Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun
piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu»,
matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä
vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin
naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa
sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena
venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen
mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty
päivä oli tullut».
Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti
salama. — Nauroin.
»Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä
on?»
»Ihailen sinua», sanoin hänelle.
»Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?»
»Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!»
Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni
jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se
sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma!
Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen.
»Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin.
»Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa,
ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla,
sinä tyhmyri.»
Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua
ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua
kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä
tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa
nubialaisessa loistossamme emme voineet olla!
»Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta
polttaa jalkojani.»
»Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia
kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.»
Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen,
ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme
lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava
tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta
hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.
Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään
olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen
ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven
välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia,
vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia
kukkia.
»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni
pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»
Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle
kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä.
»Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous?
Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton
lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai
jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se
haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.
»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan
valtakuntamme!»
Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni.
Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.
Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu,
kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.
Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren
välillä kuvasti niin läheistä taivasta.
Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.
Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla.
Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä.
Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien
keskitse.
»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko
elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»
Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina:
»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»
»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»
»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»
»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»
»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin
serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet
lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö
sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»
»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»
»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä!
Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä
kruununprinssi.»
»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät
on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani
selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»
»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.
»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»
»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini
aloitteesta.»
»Niinkö? Äitinne?»
»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut
tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää
asiaa?»
»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo,
vieläpä oman äitinne kautta.»
»No niin.»
»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne
tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää,
eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne
toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä
tämän jutun?»
»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»
»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut
häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö
minäkin ole suuttunut?»
»Anteeksi, markiisitar —»
»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli
tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan
ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo
elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen
perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen
kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen
kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan
mukana pelissä.»
»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»
»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte
julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että
synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa
— kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte,
vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»
»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»
»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai
kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua,
ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna,
vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin
joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen
huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni
kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä.
Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en
sano enempää.»
»Mutta, markiisitar —»
»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän
kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen
kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta
markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy
itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla,
niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut
tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni
paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali,
älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»
»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin
ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan
katolilaisia.»
»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.
Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi
pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä,
loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme
saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä,
ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan
harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista
värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa
tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista
muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat
samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar
oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.
»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on
kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän
pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö
hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli?
Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on
hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset,
aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»
»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob
häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa
revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis.
Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat
onnelliset.»
»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»
»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»
»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla
lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina
voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat,
aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen
ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa,
mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea
metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon,
tämän meren rannalle!
»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.
Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin
Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.
»Hyvää päivä, villikansa!»
Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha
koolla.
Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun
vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti
vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa
päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja
pöytäliinalle.
Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti
lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun
kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen,
että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina
kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin
maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä
viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.
Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä,
tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän
salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui
häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta
myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei
saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu
lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.
»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä
myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä
vuotta olen ollut täällä.»
Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka
läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja
Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon
huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.
Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään
auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut,
selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin
matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin
lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.
Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat
vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys
painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa
asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.
Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä
olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken
hiljaisuutta.
»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»
»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut
_minun_ luokseni?»
»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni
teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»
Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St.
Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.
Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.»
Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.
»Ehdottomasti», lisäsi hän.
Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen
Marietta on suloisin kaikista nukeista... en ole koskaan nähnyt häntä,
yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia.