Olimme sijoittuneet etelärinteelle kirkkomaan taakse, »Afrikaan»,
kuten Bob sitä paikkaa nimitti. Täällä otimme aurinkokylpyjä, vieläpä,
vastoin lääkärin ankaraa kieltoa, heti syötyämme.
Aina kun aukaisimme silmämme, näimme yläpuolellamme arveluttavan näyn.
Aurinko hehkui pystysuoraan sypresseille, muulloin niin selvästi
erottuville St. Paulin vaakuna- ja kuolinpuille, jotka nyt sekavana
massana huojuivat välkehtivän kirkkaassa ilmassa kuin suunnaton,
kirjavin nauhoin peitetty härkä. Muuten näimme niiden kohoavan
penikulmien päästä: säkenöivinä, vavahtavina, usvakehä ympärillään,
tummana tulena, öljypuumaan ja etenkin vuorilinnakaupungin korkeimpana
loistona, keskipäivän majakaksi korotettuina. Nyt saimme sokaistuin
silmin vastaanottaa niiden iskut taistelussa taivaankehrää vastaan,
itse ollen alastomina auringossa kirkkomaanmuurin ja huojuvan
mäntymetsän välillä, joka ihan jalkapohjamme kohdalla vaipui syvyyteen,
ja me haistoimme niiden hikeä.
»Bob», sanoin, »varo, ettet huomaamattasi vaivu uneen! Muuten painaa
Taurus tuolta ylhäältä nukkuessasi kavionsa rinnallesi.»
»En nuku, Claus», vastasi hän. »Ajattelen Camillaa.»
Äänettömyys.
»Bob, mitä sinä oikeastaan teet yksinäsi St. Paulissa?»
»Niin, rakas poika, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa?... Hävettää...»
Äänettömyys.
»Kun et enää juo?»
»Älä pilkkaa, Claus... En juo enää, koska — no niin, koska
ylimielisesti sytytin skotlantilaisen herraskartanoni Whiskyn
palamaan... kahdella revolverin laukauksella, jotka annoin rouvani
laukaista. Mutta sinä et saa luulla... Silloin paukkui todellakin.
Kaksi nuorta ihmistä Milanon parhaimmista piireistä sairastaa vieläkin
sen johdosta. Vieläpä toinen kävelee joka päivä kuula kylkiluiden
välissä pylväskäytävässä tuomiokirkkotorilla Piazzalle ja sieltä
takaisin.»
Nousin istumaan etsiäkseni hänen katsettaan, mutta silloin hän sulki
hitaasti silmänsä.
»Onko Camilla ampunut? kysyin kauhistuneena.
»Jumalan kiitos, huonosti», vastasi hän, »mutta, vaikkapa niinkin:
ampunut hän on kahdesti. Keskellä yötä. Ja, kuten sanottu, kaksi kertaa
sattunut... Etupuolelle. En olisi odottanut nuorelta italialaiselta
aatelilta, että se antaisi osua etupuoleensa. Vai mitä arvelet? Joka
tapauksessa, Camillalla on luja käsi. Minkätähden hän ampui, kysyt?
Rakas poika, kuinka sen sinulle selittäisin ilman... Tietysti olin
humalassa. Siis humalassa vein ystäväni, joiden kanssa puutarhassa
juopottelin, Camillan makuuhuoneeseen. Älä ihmettele... Sinulla ei
ole aavistusta, mitä kaikkea humalaisena voi panna toimeen. Ihmettele
ennemmin, että vielä elän... Tahdoin näyttää heille kauniin rouvani —
ymmärrätkö? Siis, silloin hän ampui, ja mikä on ihmeellisintä, ei edes
minua, vaan toisia kohti... Siitä alkaen kartan alkoholipisaraakin.»
Ystäväni ruskean kupeen vieressä kukki keltainen krokus, kauempana
huomasin ruumiittemme välisessä pienessä luonnonpuutarhassa pari villiä
parsaa, vuokon, kaksi leukoijaa. Äänettömänä koetin yhä kuvitella
mielessäni tuota kaunista nuorta miestä tuuheine silmäripsineen
moisessa yöllisessä näytelmässä. Silloin hän äkkiä hypähti pystyyn:
»No niin, Claus, pukekaamme päällemme», sanoi hän nopeasti. »En tiedä,
mikä minua tänään vaivaa. Voisin ihan ääneen itkeä.»
Ja heti senjälkeen, vielä pukeutuessamme, tarttui kirkkaalta taivaalta
tuulenpuuska sypresseihin ja pyöritteli niitä toinen syöksyi
männikköön, metsä päästi ähkyvän äänen, joka vinkunan kintereillä kiiri
edelleen monin vivahduksin. Sitten kuulimme luukkujen kaupungissa
kolahtavan kiviseinää vasten ja ikkunaruutujen helähtävän.
»Mistral-tuuli», huusi Bob.
Lähdimme liikkeelle.
Ylhäältä tieltä näimme maan muuttuneen. Taivaan ja taivaanrannan
ollessa yliluonnollisen kirkkaat kyyristeli maanpinnalla tylsä valo,
jossa riippui kellertäviä juovia ja pilkkuja tuulen kuljeteltavina
sinne tänne. Toisinaan kiiti tällainen repale tuulen mukana
kirkkaanharmaalle, jähmettyneelle merelle.
Kävi mahdottomaksi puhua, tuuli salpasi hengen. Metsän vinkuna oli
hukkunut koulun kellon soittoon. Mutta portilla tarttui meihin
ilmavirta, lensimme pitkin kujia kaikkien kaupungin kissojen kanssa,
ja katoilta soi mieletön musiikki: oboe, triangeli, sello ja puurumpu.
Naiset, miehet, lapset kiiruhtivat seiniä pitkin taloihin ja kirkuen
huoneiden läpi kuin hälytetyt laivamiehet. Kun menimme kirkkokujan
poikki, kuulimme suuren kellon kumisevan.
Kymmenessä minuutissa olimme kotona.
Seisoimme vielä hotellin pihalla ja katselimme hämmästyneinä sitä
ihastuttavaa häijyyttä, jota Baou osoitti, kun ruotsalainen astui
luoksemme ja ilmoitti olevansa juuri tulossa madamen luota.
»Messieurs», selitti hän, »te ehkä luulette, minä tämmöisellä ilmalla
villi, nainen raivoava? Minä — kyllä. Nainen — ei jälkeäkään. Minun
pitäisi myydä Nizzassa kuvia, jotka hänelle lahjoittanut vuosina! Mitä
te sanoa? Hän yhä minulta kysyä, miksi maalaan pilkut toisensa alle.
Madame ei uskoa, maa suhista maailmankaikkeuden kanssa pystysuoraan
läpi avaruus! Kuva myös, naarashirvi myös, jos minusta riippuu, kaikki!
Alors, kun hän ei uskoa, minä ei myös hänen kuvia myydä.»
Näytimme hänelle Baouta, ja hän tarkasteli sitä kauan miettiväisen
näköisenä. »Se raivoava madamelle», sanoi hän vihdoin, jätti meidät
seisomaan ja ryhtyi vihellellen järjestämään saviruukuissa kasvavia,
mistralin hajalleen viskomia köynnöskasveja. Kun erosimme hänestä,
pani hän sormen huulilleen: »Madame sittenkin suuri nainen», sanoi hän
hiljaa. »Lady Berrick häntä vihaa, Ingels, lady Berrickin koira, myös
vihaa. Minä madamen ystävä, minä madamen koira. Te ottaa vaaria: minä
vielä toiset syödä!»
Pöydälläni oli sähkösanoma.
Repäisin sen auki, niin että teksti meni kappaleiksi, mutta kaksi sanaa
osui silmiini ja sai minut puhkeamaan riemuhuutoon: »Domani... Maria.»
Syöksin ne ääneen ulos ikkunasta kirkkaaksi puhdistettuun maailmaan.
Domani! Maria!
* * * * *
Ja sitten hän tuli.
Lady Isabel tarjosi auton Bobin käytettäväksi, jotta tämä saisi
noutaa sisarensa Nizzasta. Siitä tuli todellinen huviajelu keväisenä
aamupuhteena, jolloin kaikki värit ja itse taivaskin vielä olivat
meheviä; jopa katupölyssäkin oli kasteen raikkaus, ja öljypuista
tuoksahti kirpeä viileys. Kaikilta kukkuloilta hymyilivät kadut merelle.
Ingels (lue: Ingols) sai ajaa täydellä vauhdilla, kukaan valtiatar
ei epäluuloisesti pitänyt silmällä nopeusmittaria. Nizzan kaduilla
kilpailivat maitokärryt ja kasteluvaunut, ikkunaverhot paisuivat
tuulessa, tomuviuhkat heiluivat, joku kampaamaton nainen silmäsi
puoliavomien ikkunaluukkujen välitse kadulle, poliisi vastasi
salavihkaa silmäykseen, samalla leveärintaisena vetäisten aamuilmaa
sisäänsä.
Huomasin Marian asemalle ajavan junan ikkunassa, ja kun hän hyppäsi
alas, sieppasin hänet kiinni kuin nuken, vaikka hän ei ollut paljoakaan
pienempi kuin minä, niin voitokkaaksi tunsin itseni tänä aamuna.
Bobin poistuttua huolehtimaan matkatavaroista hän kysyi leikillisesti
nuhdellen:
»Suudellaanko sillä lailla naimisissa olevaa naista?» Siihen minun
tarvitsi vain vastata kysymyksellä, saiko pieni tyttö niin suudella?
Sopiko niin suudella pientä tyttöä? Ja hän tietysti suuttuneena kielsi.
»Mutta eräs pieni tyttö ei ainoastaan niin suudellut minua vaan minun
on valitettavasti, Maria, pakko muistuttaa nimenomaan hän opetti minut
pienen poikaraukan suutelemaan.»
Silloin tapahtui vierelläni jotakin, mikä muistutti harakan
lentoon pyrähtämistä ja samalla sai asemalaiturin kirkkaimmassa
auringonpaisteessakin ilotulituksen räiskymään: Maria nauroi!
»Oh, silloin Venetsiassa», sanoi hän.
Juuri niin, silloin Venetsiassa, eikä hänen naurunsa ollut vähääkään
muuttunut.
»Mutta suureksi olet kuitenkin kasvanut», sanoin. Nauroimme koko ajan
mielettömästi, samalla huolellisesti tarkastaen toisiamme. Mutta
suorastaan uhkamieliseltä kaikui hänen naurunsa, kun heitin kysymyksen,
kuinka pitkään aikaan oikeastaan emme olleet nähneet toisiamme. Hän ei
suvainnut edes muodon vuoksi vastata, vaan nauroi, tosin hillitysti,
kuhertaen, jollaiseksi äänekäs nauru tavallisesti hänen kurkussaan
muodostui, kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta kaksi ohikulkevaa herraa
käänsi kasvonsa sinne päin, ja Ingelskin, luopumatta moitteettomasta
ryhdistään, hymyili rohkeasti mukana.
Vasta nyt huomasin hänen pukunsa, pitkän samettiviitan, joka peitti
hänet melkein jalkoihin saakka ja antoi hänelle hieman komeata
nunnamaisuutta. Pieni hattu oli samaa kangasta, harmaa niinkuin
pienet kengätkin viitan alapuolella, joita hän kävellessään nopeasti
ja varovasti nosteli. Tämä käynnin reippaus viivyttelyn ohella tuli
hänessä ensi kertaa näkyviin, se oli toistaiseksi ainoa uutuus, jonka
hän minulle paljasti.
»Et ole enää niin laiska kuin ennen», kehuin häntä.
»Oikein», sanoi l'amico, joka oli kantajan kanssa saapunut paikalle.
»Mutta hänpä onkin ylhäisyys, ja hänen täytyy edustaa.»
Tämä huomautus sai minut vastoin tahtoani hämille. Minun täytyi tutkia
Mariaa uudelleen silta puolelta, ylhäisyyden kannalta, joka kuulosti
sotilaalliselta tai ainakin mutkikkaalta, hieman ankaralla, kunniassa
vanhentuneelta...
»Meidän täytyy», puhui Maria terävästi, juuri niinkuin kuvitteluni
mukaan ylhäisyydelle sopi, »meidän täytyy kaikkien tottua siihen, että
nyt olen naimisissa».
Ahaa! Jollakin tavalla hän tarkoitti totta, joskaan ei leikillisellä
asennollaan, niin kuitenkin jollakin muulla, mikä kätkeytyi sen taakse
ja missä selvästi tunsin nuhteen, vieläpä jonkinlaisen rangaistuksen.
»Vai oletko luullut, Claus, että kuolemaani saakka leijailisin
naimattomana unikuvissasi, tavallaan kotiapulaisena? Oletko todellakin
niin luullut?»
Se oli epämiellyttävää, todella katkeraa, eikä auttanut, että
hän näytteli samettisia kissansilmiään ja viehättävästi kyyristi
olkapäitään, ei, hän oli tahtonut tuottaa minulle tuskaa, ja se oli
helposti onnistunut.
»Mutta mitä varten heti ylhäisyys?» pääsi minulta.
Se oli todellista tuskaa, joka, naurettavaa kyllä, purkautui tähän
huutoon, ja sillä oli kai myös ilmeisesti sen väri, sillä Maria
painoi silmänsä alas, ja Bob silmäsi minua vakavan ystävällisesti.
»Meillä näet», jatkoin, »ylhäisyydet eivät tavallisesti ole kaukana
kuudenkymmenen iästä».
No niin, nyt edes nauroimme taas — kaikki kolme. Mihin kaikkeen
nauru kelpaakaan! Sellainen nauru voi auttaa pahimmankin hämmingin,
jopa muunkin yli. Sitäpaitsi ajoimme juuri kävelytien viimeisien
punaisten päivänvarjojen ohi ja näimme niiden alla pari kappaletta
noita olentoja, joita taivaallisen rannikon valkoiset kaupungit olivat
tulvillaan: valkeiksi puuteroituja, suut tulipunaisina, valkeat puvut
tulipunaisten hattujen alla, kengistä silmiin saakka valkoisia.
Nopeasti osoitin heitä Marialle.
Hän tunsi heidät, Roomassakin pukeuduttiin niin. Samanlainen puku
kevyestä flanellista oli hänen matkalaukussaan, ja pieniä punaisia
hattuja hänellä oli huolellisesti lajiteltu valikoima. Miellyttikö tuo
muoti minua?
Miellytti, se oli mielestäni ihastuttava, sehän sai naiset näyttämään
ilmavilta kahden punaisen pisteen rajoittamilta ilmestyksiltä, vasta
aineellistuneelta kesäiseltä lemmenajatukselta... Kevät olikin täällä
jo oikeastaan kesä, Rivieran kaunis kesä!
Lörpöttelin aika sujuvasti.
Maria päätti ensimmäiseksi etsiä valkoisen pukunsa matkalaukusta, koska
niin kiihkeästi sitä tahdoin. Heti aterian jälkeen hän aikoi ottaa sen
yllensä, kun lady Isabelin kanssa lähtisimme Monte Carloon.
Oli Bettyn syntymäpäivä, ja hän oli halunnut »pikku peliä». Sitä varten
oli meidät kaikki kutsuttu mukaan.
»Minäkin pelaan mielelläni», sanoi Maria, »erittäinkin tällä kertaa.
Täytyyhän minun saada tietää, vieläkö Claus minua rakastaa...» Sen hän
lausui taas ylhäisyyden terävällä sävyllä.
Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle
tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme,
kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan
läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien
mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat
lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin
temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero!
Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi
iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme.
Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini.
Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden?
kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua
kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä
ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina
sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä
taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella
Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta,
vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon
valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin),
muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä
ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut
katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta.
Minne päin kääntyä?
Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja
syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan,
joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon
maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin
hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena.
* * * * *
Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen
puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti
valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä
viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli
tarkoitettu vain minun ilokseni.
Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan
markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun
takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin
ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli
viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja
minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia.
Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain,
mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita
silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä
jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta
kohti.
»Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin.