Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi
sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi.
Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.»
»Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!»
Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo
molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin,
äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla
uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven,
luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten
opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä
tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg
iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen
ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana,
jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen.
Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että
anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan!
Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo
rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä
rahaa.»
»Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja
kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen
rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä,
hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta
Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa
samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita
etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä
yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään
appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä
häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina
väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei
mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta
hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle
toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja
rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!»
»Valitettavasti», huokasi Agathe.
Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti
vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden
kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon.
»Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!»
Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi
puolipiiristä uunin luota.
Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä!
Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista,
ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen
lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis
kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli
saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat
hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän
oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen
kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut
halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa.
Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen
ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin
esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux.
Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen.
»Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä
hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme
ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen
suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin
loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan
viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis.
Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä,
hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte,
kernaasti, multa ei maalari.»
Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri
pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet.
Kaspar joi valkoisia orvietoa, »_un petit vin_», sanoi madame Roux, »que
_la maison réserve pour le maître_». Hän joi sitä kahden litran pullosta.
Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan
lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli
silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja
tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa
tarjoamamme lasin.
Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä
historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja
vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella,
tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi
Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli
ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä
välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki.
»Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja?
Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.»
Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja
sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä
tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat
artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain
Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka
eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita,
menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih,
Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta
ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat
kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia
ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman
komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi
nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut
viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta!
Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren
rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei
merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä
huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins
mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi
pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä
puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu
kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä
osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen
siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä
taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja
sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa
Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian
Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa.
Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä
selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa
liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi
hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli
hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin
voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä
naisen nero».
Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani
hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin
tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten
maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee!
Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman
kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee
rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei
tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa
kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan.
Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen
jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän
kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös.
Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle,
kaukaiselle... Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut
metsä... Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle,
vaikenevalle... Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja
kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi
pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat
kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me
pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme
oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan
meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista
kärsivällisyyttä —
Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan,
astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä.