»Claus, kunniasanani.»
Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen
silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun
kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä.
Olin kasvanut yön pelossa: »_La nuit n'a pas d'amis_», ainoa kammottava
sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei
ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti
muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut,
salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän
piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme
arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun
avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa,
»menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi
niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että
nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni
kiipeämään taivaallisille alkuvuorille.
Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa
komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux
(»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän
kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta
Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon
Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä
purjehtiva vuori. Hypähdimme... Ja katso! maailmanavaruuden läpi
muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto,
soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys
heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo
ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto,
jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan
laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen
päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia,
ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään
mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä
tuntemaan olevansa meillä kotonaan.
Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen
väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin
ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija,
jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän
käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat
amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen
heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti
suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt
minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin
saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden.
Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan.
Silloin olin saavuttanut taivaan huipun!
Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä
M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita
kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!»
Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli
tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin
heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen,
suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian
tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa.
Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M!
Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa,
leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M.
»Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on
liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!»
»Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä
purkauksestani.
»Mariasta.»
Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme
tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi:
»Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä
milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.»
Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli
hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme
kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti
virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa.
»Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän
puolestanne ja myös omastani.»
Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin.
Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili
kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin
näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin
nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina
hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu
pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja
kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat
talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin
makuuhuone», sanoi Bob.
Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja
vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen
lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon
vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa
romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä
vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa?
Todellakin naurettavaa.
»Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen,
astellessamme käsikoukussa eteenpäin.
»Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee
Camillakin pian».
Puristin hänen käsivarttaan:
»Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille
oikea paratiisi!»
»Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin
nauranut.»
Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi
kumpikin omia ajatuksiaan.
Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa
päämme ja hymyilimme toisillemme.
* * * * *
Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili
mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut
kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja
pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa.
Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen
raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut
tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen
silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan
kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen,
sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta
ohivälähtelevä lasi hajoitti värit.
Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut,
istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä
tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella.
Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili
suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa
se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen
kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä
nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta
naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta,
kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä
ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa
häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä,
jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti
elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli
englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat,
piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen
olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi.
Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa;
hän vei meidät uunin luo.
Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei
liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa,
koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!»
kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen
huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä
kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi,
asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi
korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen
tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies,
odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen,
sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt
hän naarashirveä vaania. _Rien ne va plus_, vanha aasi, naarashirvi
minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja
vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä,
gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin.
»Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja
lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin
monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen
jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle.
»Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa.
Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva
amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi
uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen
jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut
ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen!
Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi
hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka
mihin.»
Silloin keikari kumarsi.
»Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin
ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —»
»Naarashirvi», vastasi Kaspar.