Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut
myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli
kirkkaansininen ja välkähteli.
Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella
ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin
tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli?
Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi
ajattelemattomasti kuin poika.
Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka
jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies
nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan
aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja
lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille.
Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja
liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen
hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin
kiitävän junan käytävään.
Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi
herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti
koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen
D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.
Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin
irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä
ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä
ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli
kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen
vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman
ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle
kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset
olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai
turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa
suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin
täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi
yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille
vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.
Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa,
vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi.
Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo
kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu
palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista
etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka
ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota
avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä,
uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme
juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut
tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa
majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton,
valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen
astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä
ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä
tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin.
Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti
toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno
von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella
kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me
taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen
häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin
lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle,
Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi
ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät
kuin näyttelisivät kohtaloa!
Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin
vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta
kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan
huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli
kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.
»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän.
»Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin
haluatte.»
Minä en halunnut.
Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt,
ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut
hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava
eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja
valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty
oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja
sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin
täysin mitoin.
Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin
ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno
Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani
oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että
rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli
pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi
minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni
Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota,
mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset
kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin
mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen
rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa
joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota,
nähtävästi läheni.
Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä,
pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla
kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta
Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota,
suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa.
Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!
Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää
matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.
Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei
enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon
»jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?
Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää
sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos
tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset,
vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä
väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata,
se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin
tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan
muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.
Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili
italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi
naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli
varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa?
Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali
polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin
yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies
hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää
vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian;
hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja
teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän
»ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt
naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian
häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen
Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme.
Siitä oli tullut loppu.
»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.
No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria,
ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka
kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä
kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.
»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».
Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa,
minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni
näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme
erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan
vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä
selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla»
alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.
»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta
hyviksi ystäviksi —»
Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi
ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu
päin taivasta.
Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin»,
arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan,
»tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli
minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään
määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi
esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.
»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».
Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei
kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin
ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on
vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää
rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan
syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka
äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen
peitossa.
Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen
asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten
kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja
elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla
kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä
joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai
italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin
»viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».
Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi
paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei
oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja
tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.
Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.
Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella
vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen
kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle
vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa
hoipertelin sisälle!
Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut
mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana
asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti,
Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville
heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä.
Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle
kiitollinen.
Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina
hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa.
Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä
hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman
kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi
porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten,
punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta
paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi
kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita
enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä,
— niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin
riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista
rannikkoa kohti!
Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain
maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa,
Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne
synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu,
valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut
hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte
Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan
yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta
maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin,
jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin
kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu:
suuren maailman!»
* * * * *
Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta
ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun
vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa
olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten
liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja
pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme
vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.
»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista,
ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla
silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi
myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle
ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että
hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi
rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja
mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut
ansiomahdollisuuden ohi.
»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen
naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla
istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään
aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä
raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa.
Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa
liikkeelle.
Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen,
lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman,
ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka,
liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille
ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.
Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily
vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen.
Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi
paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän
tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni
paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin
kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan,
syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha?
Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary,
villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani
poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen
puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua
valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa
nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo
silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon
suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli
täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää...
Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa
hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada
häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin
— hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen
kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa
havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään
kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän
vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän
vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.
Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä
selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»
»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan:
»Giu-li-etta Var.»
Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt
jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti
hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä
sivua. Kuljettaja nyökkäsi.
»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa
mukana.
Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti
lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän
ei yrittänytkään lausua sitä.
Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli
kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa
jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka
odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja
jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien
ulkonaisten vaikutinten ajamina.
Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät
päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän
päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle
pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan:
»Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.
Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat
kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen
niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan
laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen
luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu
lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan
kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja,
mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia,
parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine
taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina
vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää
nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä,
näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen
nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul
merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla
koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin
yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan
jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita
kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty
huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla
unohdettu edes St. Paulin kuolleita!
Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän
elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen
hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget
laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut
seisoivat sankarien haudoilla.
Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset
käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain
kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni,
vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli
alkanut! Silloin huomasin kaukana meren.
Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa
jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella
sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä
tuskassa.
Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni
ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan.
Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta
pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani
komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut
syliinsä...
Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin,
jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi
mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta.
Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut
neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on
suustasi kauneimman varastanut)!
Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme
lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin
otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa!
* * * * *
»Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä.
»Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti
sitten valmistui... Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.»
Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä
taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin
häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia
väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin,
sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä.
Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin,
milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen,
puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun.
Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin,
että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki
käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin
päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle:
»Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta
päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.»
Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu,
työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin.
»Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä!
Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei.
Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas,
jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin
kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen,
himmeänsinisessä tulessa... ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi
veitsisankari jalustaansa vasten.
»Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa.
Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain
salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa.
Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja,
pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta,
Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen
kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen
oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin
hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet.
Olin kai jo kuullut madamesta?
Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa?
Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet
maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle.
Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina,
palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi
lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi
kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen
käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame
lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan
englantilaisten tapaan.
Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana
pystytetyt kaupungin _corps de garde_ eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne
seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä,
joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen
vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä
toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla:
»Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan
takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa
sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle.
Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki
toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli
jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina,
ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin
etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun,
väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui
tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja
kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan
melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä
kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman
mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren
puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio.
Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence.
Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä
melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta
vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta
itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti
_leijailevan_.
»Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin
ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää
hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian
julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä,
kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.»
Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta,
toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli
kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui
kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista
maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle.
Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen
vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko
ruumiinpainollaan niissä levänneet.
»Täällä on kaunista!» huokasin.
»Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi
minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo
suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat
kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän.
Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin
kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja
jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua.
»Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob.
Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi
aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne
saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven
takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden
henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin,
asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin
isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä».
Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa
sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin
taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska
asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei
ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua.
Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni... Jo
häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme
alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt
säännöllisesti harmaasta hämärästä.
»Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa
silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti
värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi
polviin.
»Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä»,
huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin
päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa.
»Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen
käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen
herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen
Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita
elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni
sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin
kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani
huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa
putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä
erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa
kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa
ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin
miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —»
Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei
niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin
suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää
tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan
läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän
kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa,
alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa,
ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti
senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin
hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin
vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin
puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää
taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi.
»Siis olet nyt... perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut
tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob
luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui
olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen,
ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen
hengähtäen hänen rintaansa vasten.
»Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi
Berrickin luo!»
Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö
hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä
päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko
hän usein meistä?
Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin,
taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei
matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta
hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri
nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän
puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta,
jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se
kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla.
Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka
oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta
eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin
kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla
laakereilla... Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan
taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin
mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen
sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin
skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon
kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa,
Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa
tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt
mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat
olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan
asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista
silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista
puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta
liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.»
Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät,
ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina
kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat
olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala
muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa
boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi
mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat
piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut
torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman
päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita... Lähellä
tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan.
Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa
sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia.
»Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian
sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!...» Tulisiko hän todellakin? Nauroin
sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki!
Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat
ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin,
mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin,
joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa
tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä
lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut
tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista
maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt
rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen
siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä,
jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki
olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut
eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä
puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin.
Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä
vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi
kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli
tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana!
Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja
portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena.
Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat
tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos
pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää:
»Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää
minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän
ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki
selvää.
Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu
himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja,
jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja:
Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus
nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo,
molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli,
kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti
kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä
enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia
suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen
riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa
valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella,
luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi
jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut.
Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian.
»Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään,
kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän
hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa»,
ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni
kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös
synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten»
nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten
mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka
oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin
vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman
kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja
pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli
omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa
raiskauksen tunteeksi.
Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli
vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen
heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista,
johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen
naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja
silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa
kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi,
surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo
kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema... Ja nyt hymyilivät
vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman
lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan,
ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen
kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa
moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen,
mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden,
ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa... Hän talutti
kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen
punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat
ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat
lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte.
Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin,
Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat
minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta
hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty,
vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa.
Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla
kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan.
Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen
polveaan.
Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän
ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi,
antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen
kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös
taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta
vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta
Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä
Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla
hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa
oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel.
»Sekin jumalten lahja», lisäsi hän...
Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui
niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä
se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin
katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua
näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli.
Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko
sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori
keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista
kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa!
Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!»
Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä.
Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen
viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui
jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään
aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja
nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin
hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi.
Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli
ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn
todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme
tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen
väsymyksen.
»Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon
Giulietta-elukan?» kysyin.
Bob kohautti olkapäitään.
»Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen
naisen vapauden... Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.»
»Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?»
»Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.»
* * * * *
Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa
käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin
tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin
illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun
hehkuvan huipun juurella.
Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien
englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien
mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme
voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin
lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui,
ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun...
Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin
nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden
pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli,
tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä
säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa
harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien
pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen
mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja
katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli
parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen
tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä
lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu
meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse
kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä
kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia,
ja katselivat kummastellen ylhäisiä.
Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka
vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita
muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa
Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin
yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan
olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä
matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin
vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä
suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun
liikahdusta... Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta
kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä
tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa,
jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön
katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut
mikään häpeä... Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei
Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin
yksinäinen kuin eläimen metsässä.
»Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?»
Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle
Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?»
»Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.»
»Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä
ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin
esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin
sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi.
Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa.
Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle
kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla
puhettakaan tuberkuloosista.»