»Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten?
Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli
ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä.
»Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. _Vous
voyez_, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat
uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin
ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini
myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä
»vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle,
joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman
uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa
vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa
osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä.
Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana,
minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa
kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen
itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme
nostamaan sateen liottamia perunoita!
Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin
talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien
ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat
kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa
ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja
läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin
pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa,
ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei
maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se
tärkeä työ jota Sidonia valvoi!
Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän
kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä
tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli
yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen
rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti
Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen
kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut.
Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja
Strassburgin väliä.
Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat
japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä
räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten
kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle
rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään
tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet
seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen.
Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit
ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta
johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi
päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja
tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli
kesä lopullisesti viety.
Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme
toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli
Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan
ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt
italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien
herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin
tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon:
Venetsiassa nauroi sininen kesä.
»Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — _nous serons en pleine
renaissance_» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi.
»Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja
muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja
sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis.
»Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin
matkalaukkuni sullomista.
»Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin
ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin
häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä
loitolla.
»Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt
sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti
jos pelkäisitte hiukan toisianne.»
Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja
nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä
ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista.
Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä.
Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin.
Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan
oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli
tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin
luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle
paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti
meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle.
Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen
osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa
velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen
tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi
näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan
kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja
äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa,
vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.»
Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että
minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten
kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista
maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä
korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli.
Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi
ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä
kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka
isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen
ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan
Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän
porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin
enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa,
josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös
joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän
oli jos kukaan, sen huomasi nytkin.
»Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme
riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti
siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti
ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo
sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion
uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme
takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen,
mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden
tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti,
tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin
ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.»
Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut
vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen
»meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi
hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi
havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja
uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme
valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen
ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi»,
jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi
omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause,
mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta!
»Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet,
Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi
on kerta kaikkiaan hylätty.»
»Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään
juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen
lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno
lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain
minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja
saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui
Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin
lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli
minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen.
»Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo
vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei
puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?»
»Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin
hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan.
Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko
ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat
yhteisesti äidilleni ja lähtivät.
Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi
hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä
tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha
käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan
rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi
samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle
annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit
sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen
tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan.
Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli
tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja
repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän
tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta
sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin
virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta
liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet
närkästyneinä kääntymään pois.
Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei
myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan
yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin
hauskalta.
Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi
Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja
huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina.
Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen
liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä
kohti... Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin
autuaana kuoleva hääveneessä... Mutta me riensimme kesää kohti.
Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin.
Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista
raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella
itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta.