Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti
valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät
jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä
odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä
sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman
rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä
lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että
tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt
hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti
voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen
tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle,
satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään
kaikki toiveet...
Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa.
Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla
vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti,
maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä
astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa.
Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven
kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran»,
kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu
yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli.
Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman
solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen
Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli
reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti,
että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle,
mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman.
Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme
Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään
kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä
kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui
kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat
suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane
asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna,
ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli
kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas
luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän
jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä
hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti
hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan.
Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta,
mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta
olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan
kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan
vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla
ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla
tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni
koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko
Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan.
Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret
hartaudesta ja myötätunnosta.
»Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli
suupielistä hitaasti alas leualle.
Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi
vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri... Tanssiva virta rehevien
rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin,
hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja
ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota
ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä
polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat
maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien
puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen
veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne,
kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme
silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan
»maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet
ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme
asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni,
ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta
kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen
pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää
halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois
lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän
luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan
surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja
antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin
leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme
kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton
vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän
enää sanonut: »Pulcinella!»
Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät
naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi
ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten.
Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen
puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin
vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki
kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan
tai vaunujen rinnalla...
Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa.
Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä
rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia
valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli
kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän
siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä
erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe.
Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan
ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan.
Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja
soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin,
yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat
perin tyytyväisinä.
»Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob
apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.»
Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään,
ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa
vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat
punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani
kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista...
Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni
kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä
luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa
paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä
johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun
rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä
tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä
useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi
metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin
ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti,
kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti... En odottanut,
kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni
epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten,
oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän
rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina
pääsin vihdoin maahan.
Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin
kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni
leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle
tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa
oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja.
Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä
kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat
kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti
hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka
oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään
evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla.
Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti
markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä
tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että
punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä
uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar.
»Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen
allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään
sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko
kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties»,
arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta».
Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja
sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä.
Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin
vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä
huolimatta.
Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen
olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja
aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja
usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin.
»Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena,
hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat
kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan
auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että
hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon
koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima,
jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui
toistensa syliin.
Vihdoin se tapahtui.
»Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn
päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada
jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti
yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden
sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta
kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia
myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen
tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen
tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei
viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit
olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian,
osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata
äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi.
Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota
kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa
äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan
takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi
jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä
tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin
kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin.
Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka
puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä.
Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin),
kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia
jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan
viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran
kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina,
mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät
vielä yli puutarhasarkojen.
Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla
päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha,
ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta... Minkätähden tahtoivat
orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin
että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat
hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen
nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat
tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi
jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon
tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten
mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä
päivältä piteli niitä yhä pahemmin?
Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen
kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska
kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne
itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että
siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet,
olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian
kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten,
sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten... Kyliä saisimme odottaa
kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli
erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi.
»Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin?