Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri,
kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja
meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin
ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli
lähtöpäiväämme saakka.
Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään
melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös
taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini
tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan
leppäkertun näköinen.
Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut
saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin
ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa,
reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua
pettymyksessäni.
»Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin
häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei
varmaankaan ole hänen.»
»Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti
katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti.
Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt
menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene
perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut
läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen,
niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi
rypistyneeltä kärsältä.»
Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka
ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät
nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua —
kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä
toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle.
Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä
tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet
toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun
minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane
von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa
hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun
tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta
sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina
joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet
silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina
ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen
ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa
kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä
ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja
suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut
biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin
nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa:
»Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick.
Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja
oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli
hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa
koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin
illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen
Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka
mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli
oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti,
»uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen
puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin
kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen
autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut
toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen
seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar
eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin
hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: _valitettavasti_ liian
myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen,
niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut.
Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei
sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan,
varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin
ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja
varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen...
Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen
runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä
nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa
tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija
Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä
kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel
Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä
sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa
Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi,
oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla
vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat
naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia
eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen!
Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi
Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä,
kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli
hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän
juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan
ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä
edes huomaavan.
Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä
tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen,
joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja
huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös
rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti
hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin
autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään
katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi
epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.»
Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo,
jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen
kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas
nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe
jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä
ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät
naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan
yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä
sumussa. Eikö teistäkin?»
Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi:
»On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat
sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he
katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden
asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää
soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen
niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme
aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa.
Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi
tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä.
»Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä
kerrasta asti...» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta
näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel.
»Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti,
olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan
sen taas... paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä
saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen
myös löytänyt mallin... Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani
pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta
varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria...
Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä?
Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee.
Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat
esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi
vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit...
Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se
tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti,
harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten
heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä
tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt
Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte,
Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin
maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä
sellaisesta työskentelystä...»
Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin
rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle
uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut,
varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän
kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden
sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun
kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat
vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä
ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia
salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes
viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni
loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin
tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa
liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään.
»Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan,
»kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden
mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni
maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret
tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte,
kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli
maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi,
polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista,
luullakseni, epäilemättä viisaammista.»
Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua
tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun
en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin
niitä vain rohkeasti.
Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut!
Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla
pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä
ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun
kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän
oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa
kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen
lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin
maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista
aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet
tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista,
jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin
teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta,
toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa
oli tämä nimitys _kohtalo_, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä,
jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian
pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me
raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut
muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista
hampaiden kirskuntaa.
Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä
paremmin tietää kuin elsassilainen!
Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi
venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla
saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten
sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa»
puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä
pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla
oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia
ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä
kuuntelevien naisten pukuja.
Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi
vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann,
rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden
ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen,
että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista
loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut.
»_Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron_»,
huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa
nimittämällä häntä »_coqueluche vénitienne des nouveaux mariés_» ja kehui
loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »_gentilhomme, qui cache un
artiste_».
Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä
jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa,
tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain
maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän.
Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija;
tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten
tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli
kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä... »Mutta, lapsi!» huudahti
rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen
imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa
lausuessaan totuuksia.»
Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen
doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa.
Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa
johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia
sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen
paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut
stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan
varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla
tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo»
piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen
kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät
juomarahoja.
Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä
vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin:
»_une nature morte vivante_»), aloitimme loordi ja minä uudelleen
kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut
Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista
kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi
Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin
olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari
uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi
häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli
houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä
kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se
johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut
siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla
Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa
venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren
kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä...
Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset
maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille,
kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä
myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä
vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa
rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton
maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa.
Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut
olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus
Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon
sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin
ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni,
sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan
niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja
Bartolomeuksen silmistä loordini luo.
Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann
siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli
kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä
valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen
auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin
ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät
taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa.
Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään
hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman
aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.
Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön.
»Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin.
Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa!
Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille
takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä
ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.
»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti
silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»
Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.
»Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta
ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo.
»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi
suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»
»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas
kiertelemään.
* * * * *
Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti
senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän
aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin
voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni
äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja
häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen,
joka piteli valoa.
»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan
pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»
Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä,
että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt
hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti
varpaillaan ulos.
Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin
ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni
kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli
hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se
oli suljettu. Palasin halliin.
Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei
mitään. Ei ääntäkään.
Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:
»Maria!»
»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.
»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.
»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»
Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.
»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen
istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt.
Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin
hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui
kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää
ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään
hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani;
se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja
nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme
rauhallisesti.
Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani,
ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli
hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin
kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli
mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti
vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle
pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä
oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan,
keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän
maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään
lepäilivät...
»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen
hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti
nauraen vastaili...
»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa.
»Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt
minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen
jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli
ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»
»Vaippa ja sateenvarjo?»
»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»
Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!
»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan,
ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana!
Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»
Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti
temmannut käteni ja puristi sitä.
»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei
ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun
äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan
kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!»
Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi
hän.
Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.
»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on
sateenvarjosi?»
Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään.
Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät
hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä
olkapäille saakka.
»Matkustanko kanssasi?» kysyin.
Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.
»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»
»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä
kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle,
kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja
palvelusväki.
»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi
hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja
katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta
kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut
mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»
Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen
ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien,
kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla,
torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli.
Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen
hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan
lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme
toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca,
mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni
kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore
Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»
Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi
suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin
nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme
sattuneet kiistelemään.
Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut
minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa
matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse
päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan,
ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen,
luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan
tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia
palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain
rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä,
että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme
vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen
liukkaita kivilaattoja pitkin.
»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti,
kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit,
yksinkertaisesti raaka.»
»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria!
Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»
»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä
olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»
»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto
— pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku
sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton
päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin
ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja
tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä
kasvojaan —
»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä.
»Minua ei lyödä!»
Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen
kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen
kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en
ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia
siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen
liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani
näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin
vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että
sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui
syvyyteen, kanavaan.
»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen
päästään.
»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin
leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin
minun syliini!»
Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle,
missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua...
ei yhtään hattua...»
Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja
kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun
myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä
siihen.»
»Juna!» huusin. »Maria, juna!»
»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»
Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni.
Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti
tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui
sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden
läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!»
huudahti hän usein, »uh!»
Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että
hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet
lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden,
mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin
ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin
ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä
vielä itkien Vivianesta.
»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.
»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»
»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»
»Mahdotonta?»
»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin
se on määrätty tähdissä.»
»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun.
Ymmärrätkö?»
Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten
ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä...
Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä.
Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä
osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin
osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet
oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta,
ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen
junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin
olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia.
»Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme
saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he
nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan
kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.
»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän
sinua! En unohda sitä milloinkaan!»
Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli
märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet
selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu
näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!
»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.
Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti
ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa
näkymättömiin tähtiin.
Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni...
Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla
aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon
puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan
kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli
muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja
sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan
hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen
nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään.
Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa
niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin
kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen
tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään
katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta
varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_.
Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa,
jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä
pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.
»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy
ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»
Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten
kasvojani:
»Olette saanut kirjeen Marialta.»
»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.
»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»
Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin
pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin.
Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.
»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus
vihloi sydäntä.
Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en
tiennyt kummasta syystä.
»Ei!» huusin uhmaten.
»Vannotteko?»
»Vannon.»
»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota
nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että
miellytätte minua yhä enemmän.»
»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen»,
teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti
aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan
sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa
ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä
kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen
mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin,
ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano
— Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»
Markiisitar ojensi minulle kirjan.
»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan
ystävällisesti.
Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.
»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti
toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50,
Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua.
»Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello
6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun.
»Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua.
Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»
»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se
tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän
voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata
poskipäätään. Tottelin.
»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi
tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»
»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta
ulos.
»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»
* * * * *
Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla.
Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen
taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja,
kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata
nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»
Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen
arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan
olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt
sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan
Venetsian läpi.
Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia
omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa
kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja
pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren
rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä
kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat
yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa,
kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet
Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka
vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja
sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella
valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat
vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat
itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin,
kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he
olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä,
viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää
paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi
taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden
kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735
murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei
niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran
läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas
pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi
valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska
osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna
näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan,
joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä,
jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten
kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä
vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä
elävänä ruumiina ulkona.
Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä
olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.
Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen
valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen
valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet
kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte
tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut
kolmesataa!
Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan!
Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman
kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja
varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia»
varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista
miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin
kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi
verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.
Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli
loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa
Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää
pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä
tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin
Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja
roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania
esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja
ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San
Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä,
itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen
vain laguunien väreilevässä valossa.
Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin
kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun
perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan
ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän
kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali
alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä
päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali,
tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi
ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään.
»Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme,
rakas ystävä».
Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia
loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen
maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen
lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan
korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti
ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa,
vastaan. Se oli tasavallan loppu.
Ja sen legendan alku...
Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren
kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa.
Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat
nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun
sävelissä.
»Stai premi!»
Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit
makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan
ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos
kapakasta.
»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt
kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli
samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin
matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua
moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten
puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi
ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä
matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka
ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä
hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.
Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin
poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin
sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin
itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan
pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut
muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt
oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli
kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn
edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki
Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä
synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.
Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko
hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi,
että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa
laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi
puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden
epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa
vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon,
joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää...
Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä
ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä
vanhaa chiantia.»
Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme
lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet
sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina
niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet
ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di
Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja
tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja.
Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa
Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten
mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».
»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä
työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän
lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän
tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»
Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän
vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti
meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta
mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin,
ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole
mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle
tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä
sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme...
Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin
te.»
Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja
hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan,
istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli
pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.
* * * * *
»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka
aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin
postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa
»hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!»)
suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar
Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme
pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja
kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.
Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat,
kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä
tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.
Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.
Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen
suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt
kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.
Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron
kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön
käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni
luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä
olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»
Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta
perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja
lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi
onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän
maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse
voitoistaan kuin ihmissyöjät.»