Tästälähtien Marialla ja minulla oli täysi vapaus poiketa kirkkoihin
ja museoihin ja milloin sopi, nimittäin kello kaksitoista ja kuusi,
oleskella Markustorilla, ja lisäksi meidät oli, ikäänkuin käskystä,
otettu suurten seuraan. Rahaa noudin konsulilta. Hotellivieraat, joiden
tähän asti emme olleet huomanneet seurustelevan meikäläisten kanssa,
kutsuivat Marian ja minut pöytäänsä, eikä sitten kestänyt tavallisesti
kauan, ennenkuin Bob Capponi tai Sidonia, surumielisesti hymyilevä
loordi Berrick hieman kieroine silmineen, Zeus, jonka inhimillinen
nimi oli parooni Steinberg, hänen rouvansa Camilla ja vielä muita
yhtyi seuraan. Markustori näytti minusta katottomalta salongilta; se
oli oikea taivas, joka katseli, ei mikään maalattu, ja gobelinien
asemesta laajensivat paikkaa kivirakennukset, joiden holvikatosten
alla kulki ihmisiä kaikista maanosista, ja kirjava tuomiokirkko, jossa
lukemattomia kyyhkysiä eleli yhdessä yhtä monien kellonsävelten kanssa.
Pöytäkellona tämän salongin nurkassa seisoi sininen, kultaotsainen
torni, jonka alitse häkkirattaat mukavasti olisivat päässeet kulkemaan,
jos täällä olisi ollut rattaita. Usein ottivat hotellin seurapiirin
ihmiset meidät mukaansa suurelle kanavalle.
Sidonia tuli melkein aina myöhään, aina kiireessä. Mutta tuskin hän oli
lausunut anteeksipyyntönsä ja istuutunut, kun kaikki kärsimättömyys,
niin hyvin hänen omansa kuin toisten, väistyi miellyttävän mietiskelyn,
kesäisen tunteen tieltä, johon kaikki värikkäinä ja erikoisine
tuoksuineen antautuivat. He muistuttivat minusta silloin hyvin
kasvatettuja lapsia, jotka eivät tunteneet muuta halua kuin puhua
kuunnella, liikutella jäseniään ja uskoutua, enemmän katseilla kuin
sanoilla, toisilleen. Onni hallitsi ja teki kaikki joita se kosketti,
rakastavaisiksi. Sidonia, joka itse ei milloinkaan hymyillyt, oli
kaikkialla hymyn ympäröimä.
Kun hän taas kerran oli myöhästynyt (odotimme Hotel Bauerissa)
ja Bob auttoi häntä riisumaan päällystakkinsa, kuulin, kuinka
tämä kohteliaasti kuiskasi hänelle lauseen, josta erotin sanan
»kaksoiselämä». »Bob», huudahti täti rohkeasti, »muullainen elämä ei
olisi elämisen arvoinen».
Sanottuaan nämä sanat, jotka sisäisesti tempasivat minut kohteettomaan
ja siitä syystä erikoisen meluavaan rohkeuteen, hän astui kevyin
askelin esiin silkkitakistaan, jota Bob vielä piteli hänen takanaan;
aivan valkoisena ja niin kirkkaana, että hän melkein loisti, jopa
räikeästi pelkkään värikkääseen uhkeuteen uponneessa salongissa,
jonka huonekalutkin loiseläinten tavoin tarrautuneina istui joukko
valikoimattomia vieraita. Minusta näytti kuva »Venuksen syntymä»
kaksin verroin lumoavalta sellaisessa paikassa ja ympäristössä. Mutta
»kaksoiselämästä» ymmärsin sen verran, että se oli jumalten elämää,
elämää eri olomuodoissa, siellä ja täällä. Minäkin tietääkseni saisin
kerran sitä elää, minäkin...
Bob! Samoin kuin Maria ja minä, nimitti myös Donja Marian veljeä
Bobiksi, ja Bob oli hänen ystävänsä. Jopa tämä nuori herra istui
hänen vieressään sohvalla, mitä oli pidettävä suoranaisena
kunnianosoituksena, kun ottaa huomioon, että seurassamme oli useita
naisia, jotka saivat tyytyä tuoleihin. Eikä hän suinkaan ollut vain
minun ja Marian ja Donjan Bob. Kaikki naiset, kaikki poikkeuksetta,
olisivat mielellään myöntäneet hänelle etusijan, mutta Bob oli
valikoiva. Vaikkakin hän joi paljon, pysyi hän luotettavana,
vaatimattomana, vaiteliaana. Unipilvessä, joka ympäröi häntä, ja
eroitti hänet jonkun verran kaikista, asteli Adonis, ja pilvi itse
oli sulouden henkäys. Jos hän joskus tuli sanoneeksi liikaa, ei hän
kuitenkaan unohtanut, kuka häntä kuunteli, ja sensijaan että olisi
pettänyt ystävän hän hankki tälle liittolaisen. Silti hän ei ollut
»ihmistuntija», kuten jotkut häpyä vailla olevat itsekkäät ihmiset
kernaasti itseään nimittävät! Päinvastoin, hän kohteli ihmisiä
tuttavallisesti, antautui huolettomana heidän seuraansa, sieti heidän
vikojaan samoin kuin hyveitään; hänellä ei ollut aavistustakaan
sielutieteestä, mutta eläimen vaisto. Hän ei tuominnut ketään, ja
kun hän jonkun torjui, tapahtui se jostakin vastustamattomasta
mielijohteesta, jota vastaan hän itse taisteli kaksinkertaisella
kohteliaisuudella. Bobin ystävättäret saivat kokea hänen puoleltaan
kunnianosoituksia ja huomaavaisuuksia, jotka muuten tulevat vain
rakastettujen osaksi. Useamman kuin yhden kerran yllätin Europan
luomassa tuskallisen kateellisen silmäyksen johonkuhun näistä
ystävättäristä, jotka saattoivat luontevasti silitellä, pienen suukon
toivossa, hänen kättään, jopa poskeansakin. Ainoa, joka ei näyttänyt
tulevan iloiseksi Bobin seurasta, oli Europa.
Tänään tiedän, miksi. Mutta silloin pidin sitä tapaa, kuinka Bob
vaivasi itseään miekalla ja höyhenviuhkalla, kasvattaakseen paroonitar
Steinbergiä oikeaksi naiseksi, huolehtimisena tämän siveydestä ja
häränniskaisen puolison pelkäämisenä.
Kuinka hyvä ystävä Bob oli, tuli pian tämän jälkeen näkyviin eräässä
yllättävässä kohtauksessa. Bob, Maria ja minä olimme Donjan kanssa
lähteneet hotellista ja heti senjälkeen kellotornin edustalla
eronneet. Donja meni edelleen Markustorin yli, mutta me kolme
kaarsimme Merceriaan päin. Vetelehdimme katuja pitkin Rialtoon saakka
ja käännyimme Calle Goldonin kautta takaisin. Vähän ennen Alberge
Bonvecchiatia poikkesimme, huomaamatta Bobin ohjaamina, sen takaa
toiselle kadulle, joka kiersi hotellia.
Äkkiä näin punaisen häägondolin edessäni. Se oli erään vihreän oven
edustalla, jonka kynnystä kanavan vesi huuhtoi. Ovi oli avoinna, ja
siinä näkyi Sidonia.
Kun olimme jättäneet hänet puoli tuntia sitten, oli hänellä ollut hattu
ja kävelypuku. Nyt hän astui iltapäiväpuvussa, neilikoita vyössä, musta
pitsihuntu pään yli heitettynä, vesiluolasta esiin... Seisoin kanavan
reunalla, hän gondolin edustalla ovessa; niin tuijotimme toisiimme.
Silloin Bob päästi kauhean, italialaisen kirouksen, tarttuen samalla
käsivarteeni ja Marian palmikkoon: »Savukekoteloni!» valitti hän, »olen
kadottanut savukekoteloni» ja kiroten ja valittaen hän ajoi meitä
edellään, kunnes uudelleen olimme saapuneet Calle Goldonille. »Hakekaa,
lapset hakekaa!» kiivaili hän edelleen, »se on kullasta, ja siinä
on rubiini. Jos löydätte sen, saatte juoda teetä kanssani Lidolla.»
Etsimme, joskin hajamielisin silmin, S. Bartolomeolle saakka. Siellä
Bob löysi savukekotelon housunsa taskusta. Otettuaan siitä, samalla
tarkasti katsellen kirkon julkisivua, savukkeen, ja sytytettyään sen,
hän asetti meidät vieretysten ja puhui:
»Kuvittelette tietysti nähneenne tuolla Sidonian — älkää kieltäkö!
Luulin itsekin, että hän se oli, Sidonia, eikä kukaan muu. Mutta
gondoli? Se oli venäläisen amiraalin gondoli, se on ainakin varma!
Siitä voisin pantata ikuisen autuuteni! Siis se ei ole voinut olla
Sidonia. Kuinka voisi amiraalin gondoli tulla noutamaan Sidoniaa
hotellista, jota hän ei ensinkään tunne? Siinä näette!»
Nyökkäsin kuin mies, joka ymmärtää säilyttää salaisuuden. Mutta Maria
tarttui Bobin käteen ja näytti »kissalta, joka latkii maitoa».
»Hyvä on, Bob», naukui hän, »juuri siinä gondolissa olemme Claus ja
minä äskettäin yllättäneet Sidonian ruhtinaan kanssa».
Bob katsahti minuun kysyvästi.
»Tiedämme kaikki», vahvistin minä, ja Maria yhtyi laulavalla äänellä:
»Olemme jo hyvin isoja.»
Bob heitti suuttuneena pois savukkeen.
»Miksette heti sitä sanoneet — veitikat?»
»Siksi, että aina juot whiskyä», vastasi Maria.
Meitä oli, kuten sanottu, pari tusinaa ihmistä, jotka pitäen Sidoniaa
keskipisteenä teimme alituisia sopimuksia keskenämme. Kaikki tunsivat
ruhtinaan, joskaan hän ei ottanut osaa heidän seurapiiriinsä, ainakaan
ei silloin, kun Maria ja minä olimme saapuvilla. He näyttivät vain
öisin tapaavan hänet. Huomasimme, että naiset mielellään ja innostuen
puhuivat »Boriksesta», miehet sitävastoin varustuksen takaa,
ikäänkuin keskustelisivat salassa, poissaollessaankin vaarallisesta
vastustajasta, mikä taas johti naiset kaikenlaisiin pistopuheisiin,
jopa avoimeen suuttumukseen. Kuitenkaan ei ollut ketään, joka ei olisi
ylenmäärin suosinut Sidoniaa. Ja juuri sen vuoksi olivatkin naisten
ilmeet arvelevia.
Sidonian ollessa poissa piti ylimalkaan varoa. Niinpä oli aluksi
puhuttu ruhtinaasta kuin Sidonian ystävästä, kuten he nimittivät minua
Marian ystäväksi. Tämä jälkimäinen nimitys oli oikea, mutta mepä emme
»unohtaneetkaan itseämme merellä», niinkuin naiset Donjasta sanoivat,
emme myöhästyneet »kyyhkysiä ampuessamme». Minä huomautin heille
myöskin, että ruhtinas, mikäli he mahdollisesti häntä tarkoittivat, oli
tätini sulhanen, minä sitävastoin Marian ystävä. He myönsivät minun
olevan oikeassa ja menettelivät sen mukaan. Yleensä he pitivät meitä
liian tyhminä oivaltamaan temppujaan tai kuvittelivat paljon savun
peittävän meiltä tulen ja luulivat olevansa suuria sotapäälliköitä,
kun esittivät meille naamiaisiaan. »Onni rakkaudessa, onnettomuus
pelissä» oli sananparsi, joka usein toistui. Maria ja minä pidimme
sitä karkeana. Kun se kerran taas tuli kuuluviimme, sanoi Maria
rauhallisesti: »Sellaista teidän ei pitäisi sanoa meidän kuultemme,
hyvät herrat. Se ei ole sopivaa.» Ja kun häneen tuijotettiin
sanattomina, jatkoi hän: »Varsin ystävällistä on, että sallitte meidän
istua seurassanne, mutta emme istu täällä kuulemassa epähienouksia
perheen jäsenistä.»
Saavutimme naisten hyväksymisen, loordi Berrick nyökkäsi myöntävästi,
Bob päästi oljen, jonka läpi hän imi whiskyään, suudellakseen Mariaa
kädelle ja tarjotakseen minulle savukkeen, mutta parooni Steinberg
mutisi: »Pojanviikari kunpa tietäisit —» ja jätti nopeasti hyvästellen
pöydän. »Madame, minä olen teidän», sanoin silloin osaaottavasti rouva
Camillalle, millä tarkoitin: Surkuttelen teitä, teillä on hirvittävä
mies! Puhuin hänelle kuin Bobin ystävättärelle, ja rohkeuteni näytti
kaiketi myötätuntoni välittömältä osoitukselta.
»Mutta olkaa varuillanne, Claus», pilaili hän. »Mieheni on tänään
saanut virkasiirron Strassburgiin.»
»Taas yksi!» pääsi minulta.
»Miksi yksi?» tahtoi Maria tietää.
Synkästi uhaten vastasin:
»Taas yksi sikäläinen.»
Camilla rouva nyökkäsi ivallisesti:
»Aivan oikein, taas raakalainen, joka tulee elämään luoksenne kuin
mikäkin jumala Ranskaan. Eikö totta, niinhän sanotaan teillä? Minä
suojelen teitä, Claus. Hän ei saa tehdä teille mitään.» Näin sanoen hän
laski valkean pyöreän kätensä pääni päälle.
Kiitollisena tästä äidillisestä hyväilystä uskoin hänelle:
»Markiisitar ja minä olemme antaneet rouvalle nimen _Europa_.»
»Europa?» Hän oli kauhistunut. Loordin silmissä häivähti hymy.
Maria kuiskasi jäätelönsä sekaan: »Ei tunne sitä olentoa», ja huudahti
Bobia tuupaten:
»Kuule, kutsu meidät teelle Stabilimentoon. Mutta sinun täytyy tilata
pöytä ihan edestä rannalta.»
»Niin», vastasi Europa hyväntahtoisesti, »juokaamme teetä Lidolla».
Bob, kumartuneena lasinsa yli, nyökkäsi, laskematta irti korttaan.
»Mutta teidän pitää vain ensin sanoa: olenko minä kartan näköinen?»
»Kuin jumalatar, madame!» huudahdin silloin. »Europa on muinaisajan
jumalatar.»
»Muinaisajan?» huudahti hän todella kauhistuneena.
Hän tyyntyi kuitenkin, kun loordi vakuutti: »Totta, paroonitar, Europa
on muinaisajan jumalatar, ja hän kuuluu olleen hurmaava nainen.
Todistukseksi kerrotaan, että suorastaan itse jumalten isä Zeus otti
härän muodon vietelläkseen hänet.» Se kysymys, miksi Zeus senvuoksi oli
valinnut juuri härän muodon, jäi vastauksetta, koska kahvilasoittokunta
äkkiä mahtavin lyönnein aloitti »Marcia realen».
Heti yhtyivät siihen muiden kahviloiden soittokunnat.
Hypättiin pystyyn, noustiin pöydille ja tuoleille, huudettiin,
viittoiltiin.
»Näetkö tuolla pientä luutnanttia, joka astuu torin poikki?» kysyi Bob.
Seisoimme kiinni toisissamme pienellä pöydällä, Maria, Bob ja minä, ja
Bob osoitti whiskylasilla ulos. »Se on kuningas.»
Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan.
Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa.
Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon.
* * * * *
Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla
ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät
näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat
rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja
tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten
sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat
vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden
kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin
yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat
ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain
työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä.
Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin.
»Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina,
ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo
alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä,
että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja
ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin
vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni
ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei
ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle
arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin,
kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla.
Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja
omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin
häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja
suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan»
päivänä.
»Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä.
»Niin, Claus, siitä lähtien.»
»Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?»
»Se merkitsee paljon.»
»Mitä? Sanokaa, Maria!»
Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten,
tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko
hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille.
»Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen
lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!»
Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni.
Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä,
mutta hän painoi minut ohimollaan alas.
»Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten
hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani.
»Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee
minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi,
emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän
sinutteli, yhä sinutteli!
Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain
pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea
käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi:
»Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!»
Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei
ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen.
Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä —
vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä.
Aurinkoa ei enää näkynyt.
Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin
äänettömästi kiehuen.
Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he
sivuuttivat meidät.
Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä
salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni,
kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät
keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi,
sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin?
Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä
vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli
anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa
ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin
hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi
uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken
ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan
että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä
tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka
voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat
voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria!
Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme
toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja
hampaita kalisemasta.
Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa
sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky
korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme,
ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme
ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille
tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti
Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi
mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_,
antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta
haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät
kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi
nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä
tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain
loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi.
Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä
heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi»,
sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä
teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi
sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi,
sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan
palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi
sitä:
»Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka...
Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan.
Niin, Claus, niin minä teen.»
»Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin
erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?»
Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi:
»Unohtaa Donja...»
Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun
astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain
auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren.
Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin
pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita,
joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli
pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka,
parveke kajahteli askeltemme alla.
Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun
sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se
on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli...
Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja
suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi...
Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa
varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen
merenkaistaleen kanssa...
Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä
kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi
kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin,
työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä
liikkuivat.
»Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa.
»Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla.
»Kokonaanko?»
»Kokonaan — ellei se ole syntiä.»
Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet
ja samassa huomasimme Bobin.
Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa.
Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä
juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti:
»Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.»
Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja
tarttui samalla Marian käteen.
»Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?»
Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä
nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen:
»Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.»
Hän rypisti otsaansa.
»Ganymedes?»
»Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt
teitä syrjään?»
»On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa.
»Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.»
Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti:
»Kenties hän on saanut selkäänsä.»
Bob tyhjensi lasinsa.
»Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti.
Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka
märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän
kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä
laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan,
muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro.
»Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti,
arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes
kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun
halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän
hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti
lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä
myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin.
Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja
Maria pyysi kaksi pojanpukua.
»Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär.
Ei, Maria halusi pojanhousut.
Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä
ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen.
Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä,
ohitseni ulos kaupasta.
»Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin
kolme askelta eteenpäin.
»Claus, nyt saat tulla.»
Silloin kohotin verhoa.
Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä,
joka oli levitetty tahraisen patjan päälle.
Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen
seisomaan.»
Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana
nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä
näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin
kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen.
»Nyt lähde, pian tulee eukko.»
Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta
ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä
ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta
ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon
painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn.
Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko
kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta
poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen
kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä
ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä
purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä.
Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki
hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti
paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri
äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku
piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin
syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa
jäi vastaamatta, nähtävästi samoin.
Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai
paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt
hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa.
Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja
äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään,
kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi
hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin,
antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat
samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria
päästi sydäntäsärkevän huudon.
Heti Bob irroitti käsivartensa.
Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan.
»Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen
tuolilleen.
Maria sihisi:
»Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten
hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli
sillä hetkellä teki ristinmerkin.
Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun
hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja
tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan.
»Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä
olen kaatuvatautinen».
»Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob
kohotti silmänsä häneen:
»Sellainen — kuin isoäidin kuski.»
»Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa
kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko
auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.»
»Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot
käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut.
Ihmisillä on onnea.»
Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja
heitti sen mereen.
Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi:
»Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä.
Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille
hukkua valtamereen.»
»Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä!
Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme
yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä
huonotuulisia kuin sinä.»
»Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän
tiedätte kaikki.»
»Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!»
Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin,
jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville.
»Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut
rouvansa», vastasi hän.
En tiennyt, mitä oli eronnut rouva, ja Bobista näytti vaikealta antaa
minulle toivottua opetusta, koska Maria jatkuvasti keskeytti hänet
väittämällä, että kirkko ei sallinut mitään eroa, tai jos se jotakin
sellaista salli, täytyi aviopuolisoiden elinaikansa syödä vettä ja
leipää, kumpikaan ei saisi mennä uudelleen naimisiin... Kun lopulta
olin ymmärtänyt, tahdoin tietää, minkätähden tuo vaalea nainen, vaikka
oli eronnut, kuitenkin oli ruhtinaan luona. Bob ähkäisi.
»Raha. Ruhtinas tarvitsee rahaa. Hän on varmaan sähköttänyt hänelle.»
»Raha?» tiedusti Maria, joka äkkiä oli unohtanut avioeropulman. »Onko
hän hävinnyt pelissä?»
Veli hymyili surullisesti.
»Hän hävitti kaikki, mitä rouvalla oli puhdasta rahaa, ja sitten
rouva otti eron miehestään. Mutta se tapahtui jo pari vuotta sitten.
Katsokaas, lapset, alkoholi on halvempaa kuin peli. Senvuoksi minä en
tuhlaa milloinkaan pelissä enempää kuin sata liiraa. Ja senkin vain
kohteliaisuudesta.»
»Bob, juo teesi! Entä nyt? Claus, sano tarjoilijalle, että hän kaataa
kulauksen rommia Bobin teelasiin! Entä nyt Bob?»
»Tarjoilija», huusin ja jäin istumaan, sillä aavistin, että puhe
kääntyisi nyt Sidoniaan... Bob katseli sillä välin, kuinka rommi
väritti hänen teensä. »Seis, tarjoilija», komensi Maria, »riittää jo!
Entä nyt?»
Veli maistoi hieman kupista.
»Rouva ei anna enää mitään.»
»Minkätähden hän sitten on tullut?»
Bob ojensi hänelle kätensä pöytäliinan yli.
»Naiset ovat usein julmia, pikku sisko. Nähtävästi tuottaa hänelle
huvia olla saapuvilla, kun ruhtinas lopullisesti häviää.» Ja sitten Bob
puhui jostakin muusta...
Mutta kun vähän myöhemmin palasimme Venetsiaan laguunin yli, johon
kuvastuivat illan ensimmäiset herkät värit, ei Maria enää voinut
hillitä itseään. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, poski
olkaani vasten:
»Bob! Ja kuinka käy Sidonian?»
Vaikka olimme puoli tuntia puhuneet muusta, ymmärsi Bob heti
kysymyksen, jopa minusta näytti, että hän oli sitä odottanut; ainakin
olivat hänen ajatuksensa pysyneet samalla ladulla. Kuitenkin hän
huudahti, koko ajan vältettyään katsomasta Mariaa silmiin, äkkiä
epätoivoisesti.
»Sääresi ovat häpeämättömät, Maria!»
Sisar toisti vain:
»Onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»
Bob kurkisti katoksen akkunasta. »Olemme kohta perillä», virkkoi hän
hyvin levottomana. »Sinun täytyy mennä takaportin kautta hotelliin.» Ja
hän huusi soutajaa laskemaan maihin La Pietá-kirkon edustalle, joka oli
parinsadan askeleen päässä Danielin hotellista.
»Claus ei häpeä minua», nauroi Maria. »Ja hotellin me tunnemme sisältä
ja ulkoa. Ja nyt sano minulle: onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»
Puoleksi ikkunasta ulkona Bob vastasi:
»Hänen diadeeminsa on poissa. Mutta eilen illalla hänellä oli vielä
helminauha.»
»Donja parka», huokasi Maria. »Etkö ole varoittanut häntä?»
»Olen koettanut. Varoita sinä lintua käärmeestä!»
Astuimme maihin La Pietán edustalla, ja Maria ja minä livahdimme
keittiöpihan kautta hotelliin. Silittäjättäret tunkeutuivat äkkiä
vilkastuneina ikkunoihin ja huusivat. Marialle pilapuheita: »Il
marchesino!» ja onnittelivat minua ystävättäreni muutoksen johdosta.
»Mene!» huusi Maria työntäen minua, »mene naikkostesi luo ja anna syödä
itsesi».
Ojensin tytöille kosteat vaatteet, jotka olivat kainalossani:
»Silittäkää, signorine!» sanoin ankarasti; »tunnin kuluttua käsken
Emilion noutaa ne!»
En ollenkaan mennyt heidän luoksensa, en suinkaan, kuuluinhan nyt
Marialle, ja minusta sai silittäjättäret vaikka varastaa.
Katsoppa, Donja ja Bob ottivat osaa illalliseen — ja siis,
tietämättään, suureen juhlaan, meidän kihlajaisateriaamme! Maria
viittasi heille jo matkan päästä, kun hän valkeassa iltapuvussaan
vierelläni astui ruokasaliin. Palmikossa oli uusi silkkinauha, ja se
riippui hänen olkapäänsä yli rinnalle, sillä hän piti sopimattomana
antaa palmikon riippua selässä, kun hän oli »puettu». Hyvä Jumala,
kuinka kauniina hän sipsutti vierelläni ja tuoksui mantelisaippualta!
Kaikki ihmiset kurkistelivat ihastuneina.
»Minulla on oranssinkukkia sukkanauhassa», ilmoitti hän minulle salaa.
»Vasemmassako?» kysyin, koska huomasin, että hän vasemmalla jalalla
astui lujemmin kuin oikealla.
»Tietysti!»
Tietysti, pidettiinhän kihlasormustakin vasemmassa kädessä! Bob nousi
juhlallisesti meitä tervehtimään.
Sitten Sidonia kuunteli, kuinka me keskustelussa, jota luulimme
kaikille käsittämättömäksi, lörpöttelimme kaikenlaisia hullunkurisia
juttuja (sellaista seurapeliähän aikaihmisetkin rakastuneina suosivat!)
ja joka sisälsi etupäässä vain viittauksia, keskeneräisiä lauseita
ja runsaasti naurua. Ikäänkuin ei tämän kielen avain olisi ollut
rakastavan Sidonian hallussa! Hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti
osaa leikkiin hyvin teeskennellen aavistamattomuutta, samalla lailla
kuin ilveilijä, joka perhosparia ajaessaan kompastuu, kaatuu, ähkien
nousee pystyyn ja kompastelee edelleen.
Hänellä oli avokaulainen puku, ja äkkiä pisti silmääni, kauhukseni,
kaula-aukon paljaus: helmiketju oli poissa! Ihon ihana alue
kaulan, olkapäiden ja rinnan välillä oli kuin paljaaksi ryöstetty,
katseeni kohtasi Marian katseen, ja samalla Bob, joka oli herännyt
jonkinlaisesta unesta ja ennättänyt edelleni, sulki hitaasti silmänsä.
Nähtävästi oli hänen kauhunsa pöydän yli hiipiessään kiihdyttänyt
huomaavaisuuteni.
Kaikki tämä kesti vain kolme sekuntia. Kolme sekuntia istuimme kaikki
kuin halvattuina. Silloin Sidonia kohotti torjuen kätensä, ja Bob
aukaisi silmänsä. Käsikin oli tyhjä, ilman tavallisia sormuksia —
kuinka kaunis kuitenkin alastomassa köyhyydessään!
»Sehän ei vielä ole mikään onnettomuus», sanoi Bob näennäisesti
itsekseen.
Ja Donja vastasi kuin kaiku: »Mutta he ovat jo taas pelanneet kello
viidestä saakka.»
Silloin Bob nousi ja poistui salista.
Tähän päivään saakka en tiedä, hakiko Bob ruhtinaan käsiinsä
pelihuoneesta vai mitä tapahtui siihen asti, kun Maria ja minä, jotka
aterian jälkeen vavisten olimme seisoneet käytävän pimeässä nurkassa
ja tarkastaneet Bobin, ruhtinaan ja hänen eronneen rouvansa tulemista
ja menemistä, kuulimme pöytäkellon portaiden luona lyövän kymmenen ja
heti senjälkeen Sidonian salongista laukauksen. Luulen heti tietäneeni,
että se oli laukaus, vaikka se ei kuulunut kovempaa kuin ikkunan
kiinnilyöminen.
Ensimmäinen, joka astui huoneesta, oli Bob Capponi. Hän työnsi
meidät, kun syöksyimme häneen kiinni, molemmin käsin syrjään, asettui
pöytäkellon eteen ja veti esille taskukellonsa. Sitten hän astui,
meistä enempää välittämättä, portaita alas.
»Kello kymmeneksi», sanoi hän äkkiä, meihin päin kääntyneenä, »sitä ei
voinut toimittaa!»
Käytävässä oli kuolonhiljaista. Samaten Sidonian huoneessa, kun
kuuntelimme oven takana. Se oli hiljaisuutta, joka kaivoi itselleen
kuoppaa kammottavan nopeasti, ja tähän kuoppaan virtasi kaikki
hiljaisuus, mitä maailmassa muuten oli. Pian seisoimme jähmettyneinä
kuilun partaalla, emme uskaltaneet mennä mihinkään päin. Jännitykseni
kasvoi ankaraksi tuskaksi ohimoissa ja niskassa.
»Maria», kuiskasin käheästi, »minun täytyy mennä sisään Donjan luo».
Hän päästi käsivarteni, johon hän pelokkaana oli tarrautunut, ja siveli
kädellään kuvettani. Sitten hän astui nopeasti syrjään ja katseli, kun
varovasti avasin oven ja tunkeuduin raosta sisälle.
Ruhtinas makasi frakkiin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ihan oven
edessä, harmaankeltainen kiilto hyytyi hänen kasvojensa yli; en nähnyt
haavaa enkä vertakaan. Hengittikö hän? Ei. Hän ei hengittänyt. Käsi
osoitti valtiaan eleellä, nyt lattialle pudonneena, salonkiin päin,
ruskea, karvainen käsi piteli revolveria, ja samaan suuntaan katsoivat
silmät. Muuten ei ollut ketään huoneessa.
Silloin valtasi minut himmeä muisto vanhasta rouvasta, jonka vuoteen
ääreen isäni oli ojennetuin käsin astunut; polvistuin ja suljin
peukalolla ja etusormella kuolleen silmät. Kurkustani työntyi valittava
nyyhkytys, josta en mitään tiennyt — kuulin sen vasta paljoa myöhemmin,
kun makasin huoneeni sohvalla aikoen nukkua, ja se pelästytti minut ja
riisti ensi kerran elämässäni minulta unen, samalla kun Marian henkäys
kulki kuin enkeli läpi huoneen ja ulkona venäläisten sotalaivojen
sireenit ulvoen huusivat hotellivuoteissa nukkuvia upseereja laivaan...
Käteni lepäsi vielä kuolleen päällä, kun makuuhuoneen tapetti-ovi
aukeni ja Sidonia astui sisään. Hän liiteli kuin oma haamunsa
lähemmäksi. Siinä oli hänen tukkansa, hänen pukunsa, mutta hänen
kasvonsa, hänen kasvonsa eivät ne olleet — vain silvottu kuva niistä.
»Anteeksi, ruhtinatar», sanoi hän hiljaa, »en tiedä, mitä te täällä
enää teette». Hän painoi ojennetuin käsin ovea seinää vasten, ja hänen
ohitseen astui ruhtinatar korkeapovisena suoraan vainajan luo. Askeleen
päässä siitä hän pysähtyi. Hän seisoi hiukan kumarassa, käsivarret
riipuksissa, ikäänkuin kuunnellen.
»Tuossa hän makaa, Euroopan paras tanssija!» kuiskasi hän. Samalla
puhkesi, hänen vielä ollessaan kumartuneena, jotakin villiä,
tyydyttämätöntä, suunnatonta esiin hänen kasvoistaan — en ollut vielä
milloinkaan nähnyt sellaista ilmettä ihmisellä. Noin hän voisi seistä,
välähti mielessäni, jos juuri omin käsin olisi lyönyt hänet maahan!
Mutta nyt hän pudisti tarmokkaasti päätänsä:
»Mutta kuka sinä olet?» kääntyi hän puoleeni. »Nouse siitä! Sano, kuka
sinä olet! Kuin pieni pyhimys polvistuu hän tuossa, kuin — Nouse heti!»
Silloin Sidonia lensi ääneti luokseni, nosti minut ylös ja suuteli
minua silmien väliin. Ja hän vei minut vainajan jalkojen ympäri
keskelle huonetta ja piteli minua käsivarresta kiinni. Heti tajusin,
että hän pitäisi minua niin kunnes Jumala suvaitsisi päästää meidät
tuosta kamalasta naisesta.
»Jos tuo on sisarenpoikanne, paroonitar, saa hän aikaisin jotakin
oppia!»
Koko hänen suuri olemuksensa oli täynnä kohtalon synkkää valtaa, hän
ei ollut teloittaja, vaan mestauspölkky, hän oli piilu, ei käsi,
joka sitä ohjasi. Ja hän puhui! Pojanruumistani vasten lepäsi, vielä
jäykistyessään liikkuvana, äänettömistä poukamista ajelehtivana, niihin
kätkeytyvänä, vielä kuolemassa rakkauden vangitsemana veriheimolainen,
ja minä kuulin hänen kuolevan. Kuolevan? En tiennyt silloin, mitä
se oli. Kuulin hänen mykistyvän, riutuvan, unohtavan. Ja tuo olento
briljanttikorvarenkaineen ja salamoivine sormineen, kolminkertainen
helminauha paksun kaulansa ympärillä, _puhui oikeutta_. Hän purki
suustaan sanoja, jotka putoilivat kuin kivilohkareet ja musersivat
kuolleen vielä toisen kerran. Hänen pehmeä kätensä kohensi helvetin
tulta. Hän sanoi pelkkiä sellaisia asioita, jotka olivat minulle
kirjoista ja saarnoista tuttuja, noita ylen kirkkaita lakipykäliä
synnistä ja sovituksesta, johon Jumala on mieltynyt. Ja kaikki,
viha ja sääli, syytös ja vapautus, kaikki oli säälimätöntä Sidonian
tuomitsemista ja tarkoitettu kukistamaan hänet. Viimein riuhtauduin
irti.
»Hävetkää!» huusin, »hävetkää, madame! _Sortez! Le mort pourrait
regretter de ne pas vous avoir abattu avant de mourir_.»
Kuinka julkesin niin puhua! Olin vain suu, josta Sidonia huusi. Olin
värähdys, joka sinkosi hänen jähmettymisestään, kuin ensimmäinen
kuuluva henkäys taintuneen suusta muiden kuultavaksi. Ja hän pelästyi
ja sulki kädellään suuni.
Kuitenkin oli purkaukseni, joka oli kuin lapsen aivoista lähtenyt
kuolleen ympärillä vallitsevaa pimeyttä valaiseva salama, ilmeisesti
tehnyt rajuun naiseen vaikutuksen. Hetken aikaa hän näytti
vahvuudessaan horjuvan, hänen kätensä tarttui äkkiä kultaiseen ristiin,
joka riippui hänen rinnallaan. Mutta sitten tapahtui hänen kasvoissaan
nykäys kuin eräänlaisissa vaunuissa huojuvaa koria vipuvarrella
nostettaessa tasapainoon, ja yli-inhimillisen halveksimisen voima valui
vielä vapiseviin piirteisiin. Hän taivutti hieman yläruumistaan.
»Kuka sitten niin huutaa kuolleen vieressä?» kysyi hän tukehtuneella
äänellä.
Hän itse oli todella koko ajan puhunut hiljaa. Mutta juuri sentähden
oli hänen puheensa häijyys sitä terävämpi ja tuntuvampi, ja minä
osoitin hänelle lujan päätökseni saada hänet vaikenemaan, vastoin
itse Sidoniakin tahtoa — liitossa kuolleen kanssa. Otin Donjan käden
suultani ja katsoin ruhtinatarta pää pystyssä. Sillä en pelännyt häntä,
vaan vihasin. Ja näin, että hän pelästyi minua! Ikäänkuin jonkun
kuiskattua korvaani olin äkkiä tullut tajunneeksi, en ainoastaan hänen
kavaluuttaan, vaan myös, että hän ei ollut lainkaan niin voimakas
kuin tahtoi uskotella ja että hänen julkeutensa oli vain naamio,
jonka taakse hän kätki pelkonsa. Ja tämä naamio oli juuri liikkunut!
Katseeni oli terästä, viha teki sen säihkyväksi. Sisimmässäni tunsin
mielihyvästä vavahtaen, kuinka katseeni hitaasti, hitaasti pakotti
hänen katseensa maahan, tunsin, kuinka vihani poltti poroksi hänen
ylenkatseensa linnunpelättimen, kuinka hänen varustuksensa sortui
ja kuinka minä, David, miekka kädessä hyökkäsin onton jättiläisen
kimppuun... Yhä vielä pitelin Donjan kättä.
Suuri vaaleaverinen oli painanut otsansa alas, näin hänen kasvoistaan
enää vain kopeasti kaartuvan nenän, tumman paksun suun ja kaksi
kapeata, valkoista ryppyä leuan alla, jotka olivat kuin veitsellä
viilletyt. Hän näytti vaipuneen tarkastelemaan mattoa, jonka reunalla
hän seisoi. Empimättä käytin hyväkseni edullista asemaani.
»Tarttukaa vain hyvin lujasti Vapahtajaamme», sanoin ääneen, kun
säihkyvin sormuksin peitetty oikea käsi uudelleen hapuili ristiä
rinnalla... »Muuten vie teidät paholainen ennenkuin huomaattekaan, te
häijy ihminen!»
»Niinkö luulet?» Väsynyt hymy väreili hänen suullaan. »Sinusta voi
tulla jotakin kaunista! Onnittelen!»
Nopeasti hän kohotti hameensa helmaa ja astui kuolleen yli.
Käsi ovenrivassa hän kääntyi ja huusi, nyt kovaa hänkin:
»Tehkää samoin kuin minä, paroonitar, jos voitte!» Ja hän nyökkäsi
meille pilkallisesti.
»Ei!» kuulin Sidonian takanani huokaavan. »Voi, ei, ei, en koskaan.»
Pää oven raossa korkeapovinen painoi olkapäillään ovenpuoliskoon,
kuolleen ruumis liukui jonkun verran parkettia pitkin, näin verta,
pienen, tumman lätäkön pään varjossa. Hiljaa hän painoi oven takanaan
kiinni.
Käännyin Donjaan päin. Hän seisoi vielä samalla paikalla — kädet
kasvoilla hän seisoi ja nyyhkytti. Hentoa olentoa oli ravistellut
myrsky, jonka koko voima painoi sirosti kaartuvia olkapäitä.
Nykäyksittäin ne horjahtivat. Nykäyksittäin vaipui ruumis niiden
alla kokoon. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni
häntä pystyssä; se oli ruumiin ja sielun väräjämistä, murtumista,
luhistumista, lentämistä, ja olisin ehdottomasti tempautunut sen
pyörteisiin, ellei se melkein samassa olisi lakannut. Tuskin olivat
käteni kietoutuneet hänen ympärilleen, kun Donja ne jo taas irroitti ja
vei minut olkapäistä kuin pienen lapsen edellään ovelle. Hänen äänensä
vain vielä vavahti, kun hän sanoi:
»Tahdon olla vähän aikaa yksinäni, Claus... Pian he vievät hänet, enkä
ole vielä voinut puhua hänen kanssaan...
Tultuaan kuolleen jalkojen luo, hän päästi minut irti.
Jatkoin yksinäni matkaani, varpaisillani ja henkeä pidättäen, tuon
pitkän matkan vainajan ympäri ovelle.
* * * * *
Käytävässä käveli kolme herraa äänettöminä edestakaisin. Bob, hotellin
johtaja ja eräs venäläinen upseeri. Kun Maria, joka oli kätkössä
pöytäkellon takana, kuiskasi minulle, että herrat odottivat lääkäriä ja
poliisikomisariota, astuin Bobin luo ja vein hänet syrjään.
»Bob, hän tahtoo nimenomaan nyt olla Boriksen kanssa yksin.»
Hän puristi käsivarttani ja lähti kanssani Marian piilopaikkaan.
»Pikku sisko, tässä on Claus, ja nyt poistukaa nopeasti... No, mitä
vielä! Claus on hieno mies, olenpa ylpeä nuoresta ystävästäni. Hän
voi siis luottaa minuun — iäti, Claus! Kuulkaa nyt... hotellissa
ei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Johtaja joutuisi muuten
perikatoon. Kaikki vieraat kiiruhtaisivat pois hänen luotaan,
asia tulisi sanomalehtiin, eikä vuosikausiin kukaan valistunut
eurooppalainen uskaltaisi tulla hänen hotelliinsa... Koomillista, vai
mitä? Siltä kannalta olisivat melkein kaikki maailman talot mahdottomat
asuttaviksi... Niin se on... Siksi olkaa vaiti. Ensi yönä siis, kun
kaikki nukkuvat, kantavat upseerit amiraalinsa pois ja vievät hänet
lippulaivalle. Huomenna saatte kuulla, että Boris-parka on saanut yöllä
sydänhalvauksen. Esikuntalääkärin (hän osoitti venäläistä upseeria)
esikuntalääkärihän sen tietää, eikö niin? No niin, hän tietää siis
nyt jo, että Boris-parka saa yöllä sydänhalvauksen. Ja huomenna
illalla purjehtii laivasto kuollut amiraali mukanaan kotiin, liput
ovat puolitangossa, asehuoneesta ammutaan surulaukauksia, ja laivat
vastaavat, ja kaikki tuo on minusta yhdentekevää. Kysymys on vain, mitä
Donjalle tapahtuu. Kuinka saamme hänet lähipäivien yli. Eikö niin?
Siis, sen otan omalle osalleni, ja kun tarvitsen teitä, kutsun... Nyt
menkää nukkumaan.»
Keskellä yötä tuli ystävättäreni: yöpuvussa, hame ja liinavaatteet
käsivarrella. Hän pelkäsi olla yksin, hänen oli ollut kylmä. Tuskin
olin hypännyt vuoteestani, kun hän pujahti sinne. »Ah», kuiskasi hän,
»se on vielä ihan lämmin sinun jäljiltäsi!... Entä sinä?»
»Jos lainaat minulle pieluksen, on minulla täällä hyvin mukavaa»,
vastasin. Olin ojentautunut sohvalle matkapeitteen alle, ja kun
olin siepannut sinne lentävän pieluksen ja Maria sammuttanut valon,
tarkkasin hänen hengityksestään milloin hän vaipui uneen.
Ja sitten makasin jäsenet jäykkinä yksinäisyydessä ja kuuntelin
ääniä talosta ja laguunilta. Siinä oli vikinää, hörppinää, narinaa
yön häkissä, jossa Sidonian, Marian, Bobin ja Boriksen kanssa
olin vangittuna, ääneti kiiruhtavien ihmisten aina vain puoleksi
tukahduttamaa luonnon levottomuutta, joka ei tahtonut haihtua... Kuulin
kellojen lyövän kerran, kerran, kerran, kaksi kertaa, kerran.
Huuto, kuolinhuuto, ajattelin, joka pani itse yön jähmettymään kauhun
patsaaksi, esti minua nukkumasta, ja olisin kauhusta pudonnut sohvalta,
ellei säikähdys olisi kahlehtinut minua tuohon korkeaan patsaaseen,
jota pitkin hiljaisuus nyt valui kuin tumma vesi.
Oliko sitä olemassa: kuolinhuutoa?... Kuolleet eivät huuda. Huusivatko
elävät, kun kuolivat? Ainakaan ei ruhtinas ollut huutanut. Olin
uneksinut, nähnyt vain unta, että polvistuin ruhtinaan ruumiin viereen
ja vaikeroin... Marian rauhallinen hengitys tunkeutui vähitellen
jähmetyksen läpi huoneessa luokseni, kosketti kouristuksen tapaan
ojennetun ruumiini toista puolta, varpaista hiuksiin ohimoitten
yläpuolelle, kiiti sen yli, väreillen — pienen pieni tyrsky. Vihdoin
tunsin lämmintä kutitusta niskassani, ja elpyminen Marian hengityksen
vaikutuksesta alkoi. Vedin ilmaa sisääni, kierähdin ympäri, makasin,
seinien rapistessa, taas suonenvedontapaisesti ojennetussa asennossa
ja purin kampaani yhteen, kunnes kipu leuassa sai ylivallan ja avasin
suuni.
Sain voimaa työntääkseni »Maria» -huudon takaisin kurkkuun. Pitkän
aikaa makasin liikkumatta ja annoin vain hänen hengityksensä haalean
aaltoilun kulkea ylitseni, ja nyt se kokonaan peitti minut. En ollut
tietoinen ainoastakaan tunteesta tai ajatuksesta, kaikesta surusta
yhtä kaukana kuin ilostakin. En kuullut muuta kuin nukkuvan tytön
hengityksen, en nähnyt muuta kuin ikkunaverhojen takaisen kajastuksen,
joka vähitellen kirkastui.
Vihdoin nousin, otin vaatteeni ja poistuin hiljaa huoneesta.
Aamuaurinko väritti käytävän. Otin suihkun ja pukeuduin kylpyhuoneessa.
»Aamuhetki kullan kallis» kajahteli yhtenään pääni läpi, ja
paluumatkalla huoneeseeni huomasin hyräileväni.
Kun sitten herätin Marian, haukotteli hän nauraen, mikä muistutti
kissapöllön huutoa, ja kietoi kätensä kaulaani. Nostin hänet pystyyn
ja kannoin pesupöydän ääreen. Pari kolme kertaa sivelin märällä
pesusienellä hänen kasvojaan, senjälkeen hän itse kykeni sitä
pitelemään.
»Minun on nälkä!» huudahdin. »Koeta rientää!»
Söin ensi kerran yksinäni aamiaista tyhjässä salissa, jonka aamuaurinko
muutti talvipuutarhaksi täynnä säihkyen puhkeavia kukkia, toisen kerran
ystävättäreni kanssa — silloin sali jo täyttyi hotellivieraista,
ja mikä oli näyttänyt oudoilta kukilta, olikin parvi pienen pieniä
paratiisilintuja, jotka lähtivät kaikkialta pöydiltä lentoon, kun
niiden ääreen istuttiin. Laguuni väläytti valkeita salamoitaan salin
kattoon. Maria ja minä tiesimme kuuluvamme yhteen. Emme uskaltaneet
itkeä emmekä nauraa...
Kävi, niinkuin Bob-ystävä etukäteen oli sanonut. Kaiken päivää oli
veneitä liikkeellä Rivan ja lippulaivan välillä, sotilaita puettuina
kuin paraatiin, ja silinteripäisiä herroja nousi laivaan, kumartaakseen
korkean katafalkin ääressä ja puristaakseen siellä odottavan pienen,
harmaapartaisen upseerin kättä. Surualusta oli rakennettu etumaisen
tykkitornin juurelle, sen putki varjosti säkenöivällä suullaan
ruumisarkkua, jonka neljässä kulmassa sitäpaitsi valkonauhaisten,
vahtia pitävien upseerien miekat hehkuivat kuin enkelien liekehtivät
kalvat. Useita seppeleitä kirjavine nauhoineen ui laguunin yläpuolella,
melkein aina yksi erällään gondolissa ja kaikki kaupungin ja saaren
kellot soivat outoina aikoina, mikä teki lokit yhtä rauhattomiksi
kuin ihmiset. Tavallisten kierrostensa asemasta lentelivät linnut nyt
leijaillen ja toinen toistaan kovemmin kirkuen ilmassa ja tekivät
tulisia pyörteitä.
Illansuussa lähti laivasto kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa
kotimatkalle. Katafalkki ohjasi laivoja, jotka pitkässä jonossa
seurasivat sitä. Kuollut amiraali etunenässä ne kulkivat auringonlaskun
kuohuvien sulkujen kautta yötä kohti, ja arkun yläpuolella osoitti
tykki säihkyen ja salamoiden taivaanrantaan päin, ikäänkuin kiihkeästi
haluaisi sukeltaa pauhaavasta laguunista meren yllä aukeavan itäisen
taivaan hiljaiseen vakavuuteen.
Maria ja minä istuimme, kaukoputket käsissä, hotellin ja asehuoneen
välillä satamamuurilla. Kun käänsimme putkemme hotellia kohden,
näimme, että Sidonian ikkunat olivat ainoat tyhjät koko rakennuksessa.
Mutta sitten huomasimme yhdessä niistä huiskuttavan nenäliinan... Hän
kätkeytyi huoneensa sisimpään heittääkseen hyvästinsä.
»Varmaankin on Bob hänen luonansa», sanoin.
»Varmasti», sanoi Maria.
Sitten istuimme äänettöminä, kunnes äkkiä, kuin käskystä, tuli
täydellinen hiljaisuus. Tykit eivät enää antaneet tulta, kellot
vaikenivat. Ja vaikka talojen kaikki ikkunat ja laaja Riva olivat
tungokseen täynnä väkeä, oli kuitenkin hiljaista kuin kirkossa ripin
aikana.
* * * * *
Kuka tietää, kuinka huonosti Donjan vielä olisi käynyt Venetsiassa,
ellei l'amico, kuten Bobia hänen ystävyysilmoituksensa jälkeen
käytävässä nimitin, olisi lopulta väkisin temmannut häntä
lohduttomuuden tilasta.
Joka päivä hän vaati mitä kiivaimmin saada matkustaa pois. Joka päivä
maksettiin viimeinen lasku, matkatavaramme menivät asemalle, Maria ja
minä odotimme hotellin edustalla, ja joka kerta ilmestyi Bob yksinään
hotellin ovelle — gondoli lähetettiin pois, tavarat noudettiin asemalta.
Ja joka kerta kävi pilvi, jossa Bob traagillisena vaelsi, yhä
synkemmäksi. Näki enää vain hänen silmänsä, suuret, tuskantäyteiset
silmät, jotka näyttivät tunteettomilta, kovettuneilta. Hän ei enää
seurustellut kenenkään kanssa, ei huomannut edes Mariaa ja minua,
vietti päivät ja yöt Sidonian salongissa, näkemättä häntä muutoin kuin
aamuisin, jolloin täti rukoili häntä valmistamaan lähtöä illaksi, ja
iltaisin, jolloin hän turhaan koetti saada tätiä kynnyksen yli, jolla
Boris oli maannut, pieni verilätäkkö ohimon vieressä.
Kun myöskin italialainen kamarineitsyt oli mennyt ja Donja siis oli
ihan yksin, uskalsi Bob tuskin tunniksikaan jättää salonkia. Hän makasi
sohvalla, jolle Boris oli ensin nostettu — ei muun vuoksi, kuten hän
eräänä iltana epätoivoissaan minulle sanoi, »kuin rohkaistakseni
Donjaa».
»Sähkötän isälleni», sanoin. »Hänen pitää noutaa täti täältä.»
Bob ei näyttänyt kuulleen sanojani. Illallisen jälkeen hän kuitenkin
etsi meidät hallista käsiinsä.
»Oletko jo sähköttänyt?»
Vastasin kieltävästi.
»Se ei ole tarpeellista. Huomenna se onnistuu... Tiedätkö, miksi hän
pelkää isääsi?»
Sitä ei ollut vaikea arvata.
»Isä panisi hänet muitta mutkilla matkakuntoon ja kantaisi gondoliin.»
Vastaamatta ainoankaan saapuvilla olevan tuttavan tervehdykseen, Bob
poistui pitkin, horjuvin askelin hallista. Hänen takanaan vetäydyttiin
kuiskutellen yhteen. Nainen, joka soitti tanssia, jätti tanssivat parit
seisomaan ja lensi, kirskuen kuin peltopyy, paikalle. Europa vetäytyi
sanomalehtensä taakse. Zeus ravisti tyytyväisyydestä ja lihavuudesta
kiiltävää päätänsä.
»Kuuleppa», sanoi ystävättäreni, »Bobilla on suuri suru, se on varmaa.
Hänen ei edes pälkähdä päähän, että hän käyttäytymisellään vahingoittaa
Donjaa.» Sillä Maria ja minä koetimme seurustella kuten ennenkin
piirimme jäsenten kanssa ja kärsimme senkin, että he kovakouraisella
osanotollaan ahdistelivat meitä, ja me toisaalta läsnäolollamme
häiritsimme heitä. Vain rouva Camilla teki poikkeuksen. Hän pujahti
salaa luoksemme, seurasi mukanamme kävelymatkoille, ympäröi meidät
tyynellä hyvyydellään, jossa tunsimme sydämen sykkivän. Sain tietää,
että hänellä oli poika, nimeltä Arno, ja hän ennusti, että minusta ja
Arnosta tulisi ystävät. Hän kuului olevan viehättävä poika, hiljainen
ja ylpeä minun ikäiseni. Bob, jolle tästä kerroin, suositteli häntä
minulle vakuuttavin sanoin, vaikkei lainkaan häntä tuntenut, ja tämä
riitti tuomaan Arno Steinbergin ikäänkuin ilmestyksenä elämääni.
Ennenkuin olin nähnyt hänet, rakastin häntä.
»Se on kauheaa», sanoi Maria hiljaa. »Teidän pitää lähteä, muuten
käytte mahdottomiksi. Hirveätä se on.»
Huokasin:
»Huomenna se onnistuu, niin Bob sanoi.»
Tällä kertaa Bob oli tilannut moottoriveneen. Ystävätär ja minä
seisoimme peräsimen luona ja tarkastelimme jännittyneinä hotellin
ovea, kun se näkymättömän käden avustamana aukeni, ja hetkiä
myöhemmin syöksyi paikalle Bob, Sidonia sylissään, painijan kumarassa
asennossa. Hän harppaili pitkin askelin ja jäi tavantakaa seisomaan
kuin kuuntelisi jotakin sisällään. Ja kun hän oli laskenut Sidonian
veneeseen, kohotti hän käsivarsiaan, horjahtaen veneen äkillisestä
lähdöstä, ja päästi huudon, joka kohosi kohti aurinkoa — suuren eläimen
riemuhuudon.
Aallonmurtajalla näimme Emilion, joka huiskutti ja juoksi rinnallamme.
Hän heitti meille juuri lentosuukon, kun Sidonia avasi silmänsä. Emilio
näki hänen punastuvan ja nyökkäävän, kompastui, oli vähällä kaatua,
koko olento pyristeli anteeksipyynnöistä.
»Minkätähden? Minkätähden?» mumisi Donja.
Hän ravisti hämäryyden mielestään, kohotti kättään, ja silloin näimme
juuri vielä, kuinka Emilio kumarsi ja näytti kämmenellään lähemmäs
maata, että hän oli tarkoittanut vain pienokaisia.
»Miksi niin?» toisti Donja vakavasti, »minäkin olisin mielelläni
ottanut jotakin osalleni. Onko hän taikauskoinen?»