Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet
nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille
vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne
kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa.
Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin
saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan
katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle
nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat
päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen
liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla
kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen
penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän
ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon
väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen
nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen
kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian
kielellä?
Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa,
jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin
kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin
»il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia
kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen
peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan
tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin
ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän
kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku
katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze»,
mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin
myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa
kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran
ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni
käytävässä.
Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti
tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen,
huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä
valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri
kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos
(»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta
perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla
veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia
käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö
lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa
gondolissa vaikutti kuin ilohuuto.
Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme
kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme
jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein
silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti
syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin
takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet
avaimen salakieleen »il felze»...
Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin
käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin,
oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin
saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä
hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä
vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä
vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja
sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa
jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa
ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos
joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän
vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme
hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui
sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi
tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä,
tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin
tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria
riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi
pettyneenä ajoin häntä takaa... »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme,
mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään
ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä
huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa,
huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun
reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman
leikin.
Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä
matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin
omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten
kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten
matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli
paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset
käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi
puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen
isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä
suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja
muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen
munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan
amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun
kehitystä viime vuosisadalla.
Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein
neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla
naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä
vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta
johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun
keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu
englantilaisilla lukoilla.
Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin
kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain
kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin
käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun
selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka
paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa
totuudessa ja pontevasti.
Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun
ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän
poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle
kaikessa nurinkurisuudessaan.
»Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?»
»En, mikä se on?»
»Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät
pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme
osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa
käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko
nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.»
»Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla
hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän
arvoa.
Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä
silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä
kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti
hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät
minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja
siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin
verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne,
tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin
vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret
keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä
valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin
vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma
oli suorastaan läpitunkevan puhdasta.
Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin
läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet
punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta
kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden
raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka
tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta
näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi
minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento
söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob,
Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi
saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän
pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen
luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren
varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten
sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian
äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja
»kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.»
Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta
saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti
Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!»
Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen
perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä
juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten
noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli
siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt
englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa
Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo
englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan.
Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen
älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja
pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka
Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen
asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan
ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan,
vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa
perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta
opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin
huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion
takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli
poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet,
että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen,
jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina
pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana
kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä».
Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua
sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli
keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa
kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla
heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä,
kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis
iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse.
Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen
iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla
hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai
kermavaahdolla.
Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki,
mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä
Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat
vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin
äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit
ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona,
seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat
vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta,
missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja.
Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa.
Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä
selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön.
»Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.»
»Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä
varmaan ei ollut vaikea lausua.
»Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman
soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä
hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.»
»Pulcinellaksi? Miksi niin?»
Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien
Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja
ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten
minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti
ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan.
Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka
oli häntä niin paljoa taitavampi.
»Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria.
»Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani
sukkeluuksia.»
»Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään.
»Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka
hullunkurinen te olette.»
Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti
hän uudelleen nauruun.
»Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän.
Nyökkäsin miettivänä:
»Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain,
että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.»
»Saa nähdä», vastasi hän.
Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria,
ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli
Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin
pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut
vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman
arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä
huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut
hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan
nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee
Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti!
Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja.
_Via! Via!_» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi
kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi
hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi
hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo.
Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja
minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän
joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä
hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan
oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme
auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole
ollenkaan Peppo.»
Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei
ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi
juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta
ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin
siis lujalla äänellä:
»Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa?
Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia
täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?»
Maria ravisti päätänsä.
»Sidonia rakastaa toista.»
En liikahtanut. En kysynyt mitään.
»Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko.
Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva,
silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä... Teillä pitäisi olla
sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies
kuin Boris.»
»Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?»
»Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne
häntä?... Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat
hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla... Kun hän käskee,
pommittavat ne Venetsiaa... Hän on hyvin kaunis.»
»En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään
vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.»
Maria hypähti pystyyn.
»Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni
seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen
tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten
painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon
uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen,
jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman
vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä
naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn
— »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi —
te tyhmä poika!»
En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain
askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista
kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja
kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä.
Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni
oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan
paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka
juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut
minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat
helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä...
Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa
aatelia kuin minä... Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta
vastenmielistä. Kaipasin äitiäni.
Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään.
Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista.
»Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva
kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin
Sidonia?»
»Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut
esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen
kaunis.»
»Sitä en ymmärrä», sanoi hän.
Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti.
»Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat
julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa,
muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla
on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.»
Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä,
oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta.
»Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin
huoneessa.»
»Keitä ne ovat — 'he'?»
»Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita
lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello
yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat
kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla... Sanokaapa kuitenkin
minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?»
»Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä
paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla.
Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.»
Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin
aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä.
»Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten
hän tahtoi puhua Boriksesta.
Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen
kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä
käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt...
»Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta
mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista
ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo!
En tahdo!»
»Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!»
»Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa.
Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi,
sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan
juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi,
puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut,
piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna
lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana
ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten
ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan
punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen
hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin.
Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli
hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa.
Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen
äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea
leikkiä.
Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka
sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin
silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin
vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä
hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin
itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta
ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin
kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta.
Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän
kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle
myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa,
etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut
salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä
oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä.
Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen
hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä
kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä!
Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja
korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää
riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa
taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien
harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana
vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain
veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti
kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin
tuskaisia kasvoja!
Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni
flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin
ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva
suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen
suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja
kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka
ennen tätä olin nähnyt vaipuvan.
Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli
Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria
syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa
hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti
lävitseni.
Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka
tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut,
ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli
käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen
päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta
tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän
käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut
pystyyn.
»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.
Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin
omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin
vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen
nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman
nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia.
Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa.
»Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni
parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut
käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet
hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui
mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut
minut sisälle... En ollut itkenyt...
»Ikkunan ääreen», pyysin.
Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa
häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin
sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin... Mikä tuska oli ollut
tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli
hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi
nimitettyä rakkautta... Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista
Venetsiaan... Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä
muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan
tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli
pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen,
jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi.
Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen
enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun
tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa
— ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta.
Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan
kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä.
Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen
moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi
punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät
asemalta.
Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi
kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla,
mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja
tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä
moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli
Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa
huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka
seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen.
Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä
hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen,
Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos
merelle... Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen.
Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja
seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä,
joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui.
Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja
Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti
jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu!
Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet
koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän
piti silmänsä auki... Sillä tytöllä oli piru sisässään!
Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin,
jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän
katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja
kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi:
»Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene,
bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään
kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään
tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli
hänkin: pienokainen on pirun riivaama!
Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain
takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea,
vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan.
»Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä
virtasi takaisin.
Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja
mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi
frakinliepeet levällään tiehensä... Silloin, kun olin pudonnut puusta,
laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa
vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa
kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin
silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa
ja suutelin häntä... Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion
seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa.
Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun
asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian
kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion
ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni
hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni.
Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian
kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään.
Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin
niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni,
ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia,
jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista
juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se
on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia
tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan
viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti
valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä
noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli
täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani
sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin
syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta
auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja
tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa,
että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni
varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie,
jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli
pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista
saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin
iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin
pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen
peloittavamman salaman kanssa.
Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu,
jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin
ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota
portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään
laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan,
pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta,
murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti
»ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä.
En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka
todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän
selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä
ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja
siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni
nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka,
odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin
olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos
sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en
vain leikillä!
Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin,
sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä,
joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan.
* * * * *
Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi.
»Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia.
»Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni
tarkastella sotalaivaa.»
»Maria, onko se totta? Ette puhunut... muista?»
»En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.»
»Ettekö mitään muuta?»
»Vannon, en sanaakaan.»
»Kiitos.»
Hän hymyili, hiukan peloissaan!
»Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.»
»Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?»
Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut
levottomaksi.
»Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.»
Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni.
»Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te...
kuinka ette voinut hyvin... Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa
Donjan. Se oli hupsuutta.»
Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen
siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla,
häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja
miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli
pistänyt silmääni, levätä päälläni.
»Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti.
Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus,
päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.»
Samalla hän punastui kovin.
Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä:
»Hyvä vain, että nyt ette nauranut.»
Kutkuttava ahdistus valtasi minut... Tuntui samalta kuin monesti
kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme
vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien
joukossa... ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin
oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin
minäkin.
Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia
katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi
musiikiksi.
Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva
Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja,
tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla
tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet
muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena
taivaasta.
Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli
jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui
vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään
levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin
edustalla ja odottanut markiisitarta.
»Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään
aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.»
Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada
Sidonian käsiini.
»Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun
olette ollut niin sairas!»
»Mutta nyt olen terveempi kuin ennen... En tiedä, mitä markiisitar
tekee, mutta minä ainakin valvon.»
»Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä.
Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan.
Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan,
meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta
hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni
tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään,
ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla,
jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, —
eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain
suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti
olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään
vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä
silmällä. Noudin tammipelin.
Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon:
»Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?»
Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt
tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani.
»Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan
sitten teidän kanssanne läpi.»
Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti
Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa
vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme.
Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen
ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin
Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän.
»Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena.
»On», tokasin ja hypähdin jaloilleni.
Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!»
seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän
iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän
hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä
oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä
kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta,
välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi
Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa,
ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus
päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen
lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta
Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta
ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori
tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen.
»Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria
kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä
vastaan.
»Nukun vielä», mutisi hän.
Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi.
»Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä.
Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.»
»Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli
ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli
minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset,
kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin,
pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi
katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan
kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet.
»Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo
pidättää teitä.»
Hän väänsi hieman suutaan.
»Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon
myöskin», lisäsi hän ääneensä.
»Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?»
»Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.»
Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On
hauskempaa, kun kaikki istumme.»
Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa
olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia
osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen,
sanoa minulle:
»Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.»
»Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin
minä.
Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli
Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja
hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen:
»No?»
Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta
samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan,
ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät
lakkaamatta matkalle.
»Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa.
Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla
ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.»
Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin
hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja
hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan.
Jatkoin entistä kiivaammin:
»Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet
kuolemaisillaan.»
Hän päästi heti irti pääni.
»Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin
jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin
kaukaa.
»Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.»
Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua
hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka
minusta näytti sanomattoman ylevältä.
»Niin, niin, täällä hotellin edustalla... kun soudimme laguunille. Ja —
mitä muuta?»
Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun.
»Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista
varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.»
Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti.
»Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?»
»Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.»
Hän mietti taas.
»Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?»
»Neljä viikkoa!» huudahti Maria.
Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?».
Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele
kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli
pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi.
»Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä.
Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin
miehenä. Ja niin pyysinkin:
»Donja, ole sääliväinen!»
»Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te
sääliä?»
Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään
yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella.
»Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme
laguuniin? — Kuule, Maria!»
Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.
»Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän
reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa
Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa
gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös
luottaa siihen, ettette... että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden
kujeita?»
Maria seisoi suorana kuin nukke.
»Sen voitte, rakkahin Donja.»
»Hyvä.»
Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän.
»Saatte siis juosta.»
Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein
vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa
välissä leimahteli näkymättömänä tuli.
»Hyvä.»
Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani.
Oven edustalla suutelin hänen kättänsä.
»Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli
hiuksiani.
»Voi, lapsi —» huokasi hän.
»Sinä olet onnellinen», sanoin.
Hän suuteli minua päälaelle.
»Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin
kerran olet onnellinen.»