Hän purskahti nauruun.
»Kysykääpä vaikka isolta veljeltänne tuolla», lausuin täynnä
pidätettyä raivoa, sillä hän oli nauranut tavalla, joka tuntui melkein
ruumiilliselta loukkaukselta. »Kysykää siis häneltä, mitä valtakunnan
vapaaherra on. Kenties hän osaa vastata.»
»Ettekö näe, että hänellä on muuta puuhaa, herra parooni? Meidän
nimemme, kuten sanottu, on Capponi.»
»Sen olette jo kerran sanonut, aivan oikein, ja minä unohdin kai
kiittää. Siis Capponi. Kiitoksia. Hyvin paljon kiitoksia. En ole
milloinkaan kuullut sitä nimeä.»
»Niinkö? Vai ette ole milloinkaan kuullut nimeä Capponi? Entä te? Mikä
teidän nimenne on, jos minun jo täytyy kysyä?»
»Ah niin! Claus von Breuschheim. Antakaa anteeksi. Olen ilmeisesti
hajamielinen.»
»Clau—? Brö—?»
Hän tekeytyi jäykäksi, jottei nauraisi, ja puhalsi poskensa pullolleen,
kunnes ne räjähtivät. Mutta kun hänen naurunsa uudelleen iskiessä
kasvoihini tartuin käskevästi hänen käsivarteensa, lysähti hän
pelokkaasti kokoon, niin että nopeasti päästin hänet irti.
»Ah!» puhuin hiljaa, »teitä lyödään kotona. Erinomaista! Ette ole,
markiisitar, erikoisen hyvin kasvatettu: valitan vilpittömästi, että
minun täytyy se teille sanoa. Niin ei naureta, luvatonta on nauraa niin
— minun täytyy sitä teille mitä vakavimmin vakuuttaa.»
Hurjat kulmakarvat tekivät hyppäyksen, ja suu kaartui nyreästi; äkkiä
hän kävi toista vertaa punaisemmaksi, ja minusta hän oli ihastuttava,
niin, minusta oli suuresti ihastuttava tuo äreästi tarjoutuva suuri,
punainen suu keskellä kalpeita kasvoja, joihin verivirta oli valunut
ruumiin syvyyksistä, samalla kun kulmakarvat olivat myrskylintujen
lailla kohonneet...
»Niinkö? Kuka teitä sitten pakottaa sanomaan sitä minulle?» kysyi hän
silloin.
»Säädyllisyys, markiisitar, ei mikään muu kuin yksinkertainen
huolehtiminen säädyllisyydestä.» Mietin nopeasti, kuinka voisin
järjestää asian siten, että äkkinäisellä toimenpiteellä pääsisin
käsiksi suuhun, johon ehdottomasti piti tutustua. Valitettavasti hän
ei pysynyt hiljaa, muuten omaksi vahingokseen, vaan lähetti minut pois
kaikkia seuraelämän muotoja noudattaen sanomalla:
»Ikävä asia, te pieni pöyhistelijä. Olen hiukan kasvattanut teitä,
mutta te olette esiintynyt karkeasti. _Au plaisir de vous revoir,
monsieur le Baron!_»
Kumarsin, hän nyökkäsi, luulenpa, että yritimme hymyillä. Ainakin
käänsimme yhtaikaa hyvin huomaavaisina toisillemme selkämme.
»No?» virkkoi tätini, kun tulin hänen luokseen. »Millainen jumalatar
hän on?»
Vastasin, että se selviäisi vasta myöhemmin.
»Ah, olette tainneet määrätä kohtauksen?»
Se ei ollut, sanoin, jumalten kesken tarpeellista, koska he tapaavat
toisensa sattumalta. Mutta terävästi olimme laverrelleet, hyökäten ja
samalla puolustautuen, hiukan raa'asti, kavalasti, karkeaäänisesti,
punaisesta suusta ja, se hänen tulisi ymmärtää, myrskyisesti kohotetuin
kulmakarvoin; kuitenkin myönsin tuntuvan siltä kuin en tällä kertaa
olisi ehdottomasti jäänyt voittajaksi.
Sitten Sidonia ihmetteli korkealentoista olemusta, jonka niin
äkkiä olin omaksunut: sillä ei ollut tarkoitus tähdätä eiliseen
raivokohtaukseen, joten oli kaiken todennäköisyyden mukaan puhe isän
puolisesta perinnöstä, josta toivottavasti ajan oloon pääsisin. Häntä
huolestutti jonkinlainen ylimielinen kädenliike, jolla vaadin Jumala
ties kenet taisteluun, jonkinlainen häikäilemätön veljeileminen jopa
jumaltenkin kanssa.
Niinpä kyllä, myönsin, tunsin itseni valloittajaksi, kovaksi,
mutta silti miellyttäväksi herrasrosvoksi vieraan, melkein
häikäisevän taivaan alla, jonkinlaiseksi salaiseksi Hohenstaufiksi,
yksityiskeisariksi, joka mukanaan loistava, joskin näkymätön seurue
ratsasti lippujen liehuessa etelää kohti. Todellakin, sitä se oli,
en voinut enkä tahtonut sitä kieltää. Ja äkkiä Donja oli minusta
sennäköinen kuin hyväksyisi minut, jopa tietoisesti ja näkyvästi
ottaisi osaa retkeeni.
* * * * *
Puolipäivän aikaan tunkeuduimme äkkiarvaamatta keskelle säihkyvää
vesistöä. Kuljimme kapeata pengertä pitkin meren poikki. Sitten seurasi
auringonpimennys. Juna pysähtyi pimeään kuiluun.
Ovi riuhtaistiin auki, villejä miehiä tunkeutui sisään, jotka kirosivat
kaikki pyhät helvettiin, mutta kohta kun heihin katsahti, hymyilivät,
kuiskasivat: »_Please, sir_»... »_À moi, Madame_»... »Matkatavarain
kantaja.» Toiset, jotka eivät vielä olleet saaneet keltään kutsuvaa
silmäniskua, juoksivat huutaen, epätoivon elein ovelta ovelle.
Matka-arkut ja käsilaukut lensivät ikkunoista ulos, ja kurkottavat
kädet ottivat ne vastaan. Viiden askeleen päässä junasta, käsivarret
ristissä, astelivat junankuljettajat ikäänkuin jonkinlaista messua
laulaen. Ikäänkuin tahtoen kehoittaa pyhiä taistelijoita kestämään he
lauloivat: »Venetsia! — Venetsia!»
Seisoin, levottomana Sidoniaan nojautuneena, aseman edustalla. Askelmat
johtivat kivetylle paikalle, josta taas leveät portaat laskeutuvat
kanavaan. Allamme lainehti mellastus silmänkantamattomiin asti.
Virkapukuiset miehet kiiruhtivat kohotetuin kepein sinne tänne ja
kiljuivat komentosanoja... Kukaan ei kuullut heitä. Suunnattomin määrin
tunkeutui mustia veneitä maihinnousuportaiden ääreen.
Veneiden välitse tuli äkkiä Ganymedes meloen. Hän seisoi gondolissa ja
huusi. Eräs virkapukuisista miehistä ojensi hänelle kepin. Sitten he
vetivät gondolin portaiden edustalle. Zeus ja Europa astuivat siihen.
Entä Maria Capponi? Huomasin hänet portaiden päässä eräässä
moottoriveneessä, josta hän piti silmällä niin veljeään kuin minuakin.
Pieni henkilö tomuvaipassa, nähtävästi kotiopettajatar, piteli
kaksin käsin kiinni penkistä, jolla hän istui. Yhdellä hyppäyksellä
oli Ganymedes hänen vieressään. Moottori sylkäsi, vene tunkeutui
perä edellä kiikkuvien gondolien välitse ja sitten kiiti huojuvien
peilikuvien päällitse, jotka kuin uivina kappaleina kirkoista ja
palatseista näyttivät kotkottaen juoksevan siniseltä taivaalta. Veneen
kääntyessä etsivät Ganymedeen silmät Europaa. Näin Marian viittovan ja
kotiopettajattaren kouristuksentapaisesti pitelevän kiinni penkistä.
Näin, että kaikki talot seisoivat vedessä ja vesi taivaassa ja
kuinka Sidonia vieressäni, korkealla kaikkien yläpuolella, leijaili
kuninkaallisen ryhdikkäänä, välinpitämättömänä, varmana ja odotti. Mitä
hän odotti?
Silloin kohosi kanavaportailta moniääninen huuto, jota seurasi
hiljaisuus. Sidonia astui portaita alas. Valkea moottorivene laski
maihin, valkea merisotilas hyppäsi siitä, virkapukuiset miehet
ympäröivät hänet heiluvin kepein, ja kajahti vihellys. Sidonia ja
minä astuimme äänettöminä tuijottavien ihmisrivien välitse. Jotkut
tarttuivat arasti lakkeihinsa.
Valkoisiin puettu merisotilas ojensi Sidonialle kätensä, auttaakseen
hänet veneeseen, toinen merisotilas johti hänet valkoiselle patjalle
perässä, jossa riippui mustankeltainen lippu, ja kun hän oli
istuutunut, kiersi ensimmäinen kätensä ympärilleni ja hyppäsi kanssani
veneeseen.
Olimme jo vapautuneet gondolien rykelmästä, saavutimme jo Ganymedeen
ja Marian veneen. Ganymedes tervehti joustavasti kuin pieni mauri
säästölaatikkoni kannella. Minä viittasin ylpeänä, kun tällä hetkellä
olin Marian arvoinen, ja hän, hän oli myös siitä ylpeä ja viittasi
vilkkaasti takaisin. Olimme jättäneet kaikki veneet jälkeemme ja
uursimme yksinämme silkinväristä vettä.
»Donja, mikä vene tämä on, ja kuka on käskenyt noutaa meidät?»
»Se kuuluu erääseen venäläiseen sotalaivaan.»
Huolimatta tästä ilmeisesti vaillinaisesta vastauksesta en ihmetellyt.
Minua hämmästytti liiaksi vesikaupunki, joka verhoissa riippuen
kuin peilikuvansa lakkaamatta punoi niitä miljoonista kappaleista
vettä ja taivasta, ollen samalla kertaa räikeän muodikas ja vanhan
kuvakaappikuvan kaltainen.
Laskimme maihin tuhannen ja yhden yön ruusunvalkoisen ja erään
pienemmän, viininpunaisen, valkeapitsisillä ikkunoilla varustetun
palatsin väliin. Kaikki pilvilinnani olivat luhistuneet, sillä olin jo
erottanut suuria, harmaita laivoja täynnä kanuunia.
Hotellin ovenvartija, Pietarinavaimet takinkäänteessä, odotti meitä
vihreillä esiliinoilla vyötettyjen palvelijain etunenässä. Näiden takaa
astui äkkiä esiin pyöreähkö, vanhanpuoleinen, kaljupäinen tarjoilija
ja ojensi minulle kätensä. »Hyvää päivää, signor», sanoi hän, ja
hämmästyneeseen Sidoniaan kääntyen: »Pyydän anteeksi, Signora. Olen
kuullut, että saapuu lapsia, senvuoksi olen tässä.» Senjälkeen hän
kumartui korvani lähelle. »Minä olen Emilio», ilmoitti hän minulle.
Hallissa tervehti meitä johtaja.
Hän opasti meidät hissiin, joka tuskin alettuaan surista taas pysähtyi,
ja vei meidät saliin, josta näki meren ja taivaan ja niiden välillä
kuin joululahjoja sisältävän laatikon kirjavaan vaunuun pakattuina
sotalaivoja. Mutta minua hän otti kädestä ja johti minut, aavistuksia
herättävän vihan noustessa sisälläni, loputonta käytävää pitkin ovelle,
jonka hän työntäisyllä avasi edessäni. Hän toivoi, puhui hän korostetun
leikillisesti kumartaen, pikku paroonille miellyttävää oleskelua
Venetsiassa, eikä pikku paroonin sopisi hukata pyöreätä pahvikappaletta
huonenumeroineen, sillä muutoin hän kenties joskus ei osaisi mennä
vuoteeseensa, vaan joutuisi nukkumaan kellarissa.
Vitkastellen astuin sisään. Huone oli pieni ja ränsistynyt.
Breuschheimissä ei ainoallakaan palvelijalla ollut sellaista
huonetta. Piha, johon päin ainoa ikkuna aukeni, toimi keittiöhöyryjä
poistavana kanavana. Ei, suuri kiitos! Se ei ollut mikään huone
yksityiskeisarille, joka sitäpaitsi oli aikeissa alistaa Venetsian
kaltaisen ylellisyyskaupungin valtaansa. Päättävästi astuin takaisin
käytävää pitkin, kunnes seisoin Sidonian huonenumeron edustalla.
Koputuksestani täti avasi ja astui ulos luokseni.
»Mitä haluat?»
»Taskurahoja», sanoin. »Olemme vieraassa kaupungissa.» Hän heläytti
naurun. »Hetkinen. Odota täällä.»
Heti senjälkeen hän palasi kymmenliiranen mukanaan, jonka pisti
kaulukseni alle. »Kelpo poikaseni», sanoi hän hellästi, ja vaikka
jo painoin liiaksi, nosti hän minut koholle ja ilman mitään aihetta
suuteli minua.
Hallissa kirjoitin sähkösanoman isälleni, jossa pyysin häntä
lähettämään tädille rahaa, jotta saisin siedettävän huoneen. »Otatteko
huolehtiaksenne sähkösanomasta?» kysyin ovenvartijalta. »Se on
kiireellinen.» Hän luki ja hätkähti. »Mitä sähkösanoma maksaa?»
kysyin. Hän laski. »Kuusi liiraa kahdeksankymmentä.» Ojensin hänelle
kymmenliirasen: »Pyydän, pitäkää loput.» »Kiitoksia, herra parooni»,
kuului nyt, »sähkösanoma lähtee heti». Seuraavana päivänä Sidonia sai
sähkösanoman, joka minun oli avattava. Isä lähetti rahaa minua varten
ja käski toimittaa minulle huoneen.
Tämä tapahtui heti. Uusi huone oli ylimmässä kerroksessa, ikäänkuin
uloke taivaaseen. Sotalaivat riippuivat allani laguunissa. Pienillä
saarilla soittivat kellot englantilaisen tervehdyksen. Kaukana taempana
sukelsi valtamerilaiva avomerellä Venetsian peilikuvaan. Hajahti
raikkaalta vedeltä ja mädäntyneeltä.
Illallisella istuin yksin pienen pöydän ääressä. Sidonia oli mennyt
oopperaan. Silloin astui mansikkajäätelöä kantavan tarjoilijan jäljessä
Maria luokseni.
»Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, parooni», sanoi hän. »Veljeni
on katsonut eräästä kirjasia — te olette yhtä hyvä kuin markiisi.»
Hän vaikeni kuin odottaisi vastausta. Mutta tietysti olin kuulematta
hänen anteeksipyyntöjään ja myös näkemättä hänen yhä aremmiksi käyviä
katseitaan. Niinpä hän huoahti hetken kuluttua ja jatkoi: »Tiedättekö,
että asumme samassa kerroksessa?» Sitten keskustelumme jatkui
vilkkaasti ilman vaikeuksia.
Kun vielä istuimme yhdessä jäätelön ääressä, toi ovenvartija toisen
sähkösanoman, tällä kertaa minulle. Hän ojensi sen minulle lakkinsa
päällä. Se kuului:
»Älä innostu liiaksi. Kun olet saanut tarpeeksesi, matkusta. Rahaa
Saksan konsulilla. Kirjoitan hänelle samalla. Ovenvartija ohjaa sinne.»
Isäni, minun täytyy se tässä lisätä, huolehti kodin ulkopuolella
epäilevästi liikkumisvapaudestani, todennäköisesti siksi, että hän
itse oli (tosin leväperäinen) tyranni. Aina kun kävin Rheinweilerissä
sain nimenomaisen valtuutuksen »laputtaa tieheni» muitta mutkitta,
kun »olo siellä ei enää miellyttäisi». Se johtui siitä, että Sidoniaa
pidettiin »vallanhimoisena kuin tsaaria» ja »mielettömyyteen saakka
romanttisena». Todellisuudessa elähdytti häntä kiihkeä tarmo, joka
erinomaisesti sopi yhteen hänen ilmeisesti käytännöllisen luonteensa
kanssa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän mallikelpoisesti hoiti
tilaansa, kun taas isäni sairasti turmiollista virhettä liian useasti
vaihtaa keppihevostaan. Mutta hänen romantiikkansa laita oli niin, että
hän harjoitteli kaikkea, mitä rakasti, kuten ratsastamista kedolla ja
metsässä, myöskin kuutamolla, väittelyä, nauramista, matkustamista ja
venäläisten romaanien lukemista niin sanoakseni samalla sisäisellä
halulla. Todella sietämätön hän oli vain Breuschheimissä, kun
hän, kasvaneena venäläisten sukulaisten piirissä, äkkiä tunsi
vastenmielisyyttä länsieurooppalaisten olojemme ahtautta kohtaan ja
alkoi ahdistaa isää ja äitiä kehittelemällä kenties paljon järkevämpiä,
mutta toivottomia suunnitelmia, tilojen yhteisestä hoitamisesta. »Hän
tahtoisi hallita meitä kaikkia», riehui silloin isäni, »koko perhettä
kymmenenteen ja kahdenteenkymmenenteen sukuhaaraan, Rheinweileristä
Carcassonneen, Herbert Castlesta Madrasiin ja Cinsinnatiin, Uralista
Pyreneihin asti. Varmasti hän on löytävä vielä Jaavalta vasemman käden
serkun ja johtaa hänet valtikkansa alle.»
Silmäänpistävää oli, että hän huomasi tämän »tilanpuutteen» ja
»tilanhoitomuotojemme riittämättömyyden» vain Breuschheimissä,
vaikkakin tämä oli monta kertaa suurempi kuin Rheinweilerin tila.
Riippuiko se hänen vanhemman sisarensa, äitini, vakavan hiljaisesta,
aina tyytyväisestä, joka rajuilmalle luottavasti hymyilevästä tavasta
vaiko enemmän isäni huolettomasta haaveilusta, kun hän piti isääni
»ikuisena lapsena», josta »olisi tullut Ulrich Rheinweiler», ellei
olisi tyytynyt »harrastamaan yksinomaan mielijohteitaan?» Itse en
paljoakaan välittänyt sitä ajatella, mutta sen ainakin tajusin, että
Sidonia, joka minun seurassani saattoi olla kuin yhdenikäinen, esiintyi
isän ja äidin astuessa huoneeseen hirveän täysikasvuisena. Hän veli,
niinkuin tätä ilmiötä hiljaisuudessa nimitin, »kureliivinsä päälleen».
Multa kureliivit olivat minulle kauhistus, ne sulkivat minut naisten
yhteydestä, tartuin pilariin, kun olin toivonut löytäväni äidin tahi
tädin.
Tuona toisena iltana Venetsiassa pelasimme Marian kanssa tammea kello
kymmeneen saakka, ja vaikka emme, niinkuin etenkin Maria toivoi,
nähneet kauniin Sidonian kotiinpaluuta, onnistui minun sensijaan
sukunimeni jälkeen saada oma etunimenikin Marian suosioon. Opetinhan
pienen markiisittaren lausumaan selvästi tuon italialaiselle
kurkulle todella vaikean tavun »Claus». Se tuotti minulle toisen
voiton tänä päivänä; kolmannen, joskin vain varjontapaisen laakerin,
poimin hyvästellessä puolipimeässä käytävässä. Hetkellisestä Marian
koskettamisesta kuin muuttuneena astuin huoneeseeni, taivaan
ulokkeelle, joka nyt oli tähditetty, ja uusi tunne, ilmava ja samalla
soinnukas, paisutti rintaani.
Hämmästyneenä tarkastelin itseäni peilistä, nojasin ulos ikkunasta,
etsin Marian kuvaa, hänen suutansa, hänen monivivahteisia silmiään
laguunista ja mietin ihmettä, joka minussa oli tapahtunut. Sitten
astelin kauan edestakaisin ja hyväilin sadoin hellin ja ylimielisin
ajatuksin kaikkea, mitä silmäni huoneessa ja ulkopuolella näkivät ja
yhä uudelleen näkivät. Ja kun pysähdyin mielettömän nautinnonhaluisesta
vaelluksestani ja katsomisestani, valtasi minut kaukana leimuavan
tuskan valohohde. Silloin koputti kohtalo suonissani hälytyksen.
Tänään, runsaasti kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin istun täällä
yöhön häipyvässä metsätalossa isoisän isän kirjoituspöydän ääressä ja
kärsin odotusaikaa eikä tätä enää voi täyttää murtunut täti-raukka,
mutta kylläkin tuo sama Maria Capponi, joka silloin, tammea pelaten ja
»Claus» -nimeä opetellen odotti kauniin Sidonian kotiinpaluuta, vielä
tänään ja tätä kirjoittaessani näen korkealla sijaitsevan huoneen
Danielin hotellissa Venetsiassa ja kuinka kuunkissat yöllä leikkivät
hopeahiirten kanssa laguunissa ja kuinka Riva degli Schiavonin paasilla
(syljin iloisena sinne alas) aurinko makasi kuin suuri, paksu koira.