Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin
huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani
patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin
pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät
sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti
suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että
käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista
tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä
suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin
sensijaan täyttä kurkkua:
»Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi
minuun kuuluvat!»
Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli
tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua.
Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta
mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut
selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen...
Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta,
ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui
kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin
yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää
aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien,
mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden
kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten
lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua
lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän
hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt,
kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja
äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin
paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli
tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi
hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti
oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin
kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin
otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes
puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön
jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi
nyt jo päässyt keveämmälle mielelle.
Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma
ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä
miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri
odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin
hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä
ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia»,
ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja
käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan
luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei
paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen
ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin
aika-ihmiset.
»Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt
kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...»
Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini.
Nopeasti keskeytin hänet.
»Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi
käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.»
Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä
pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi:
»Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme
tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.»
Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen.
Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä
pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä
barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi
kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni.
Tuntia myöhemmin istuimme junassa.
Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta
(tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes
sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani,
kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette
käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen:
»Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.»
Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja
ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle.
»Naista kohtaan!» korosti hän.
»Pyydän anteeksi, täti.»
Hän pudisti päätänsä.
»Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.»
Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa
Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava.
Sensijaan huudahdin:
»Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä
sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»...
Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri,
Lakkaamaton kivi.
»Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti
minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on
pudonnut sydämeltäsi.»
Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka
istui osastossamme:
»Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena,
että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?»
Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä
naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä —
unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka,
jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni
alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen.
Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme.
»Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän
puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin
hänet heti italialaiseksi.
»Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?»
Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti.
»Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan
veljenpoika.»
»Veljen pojanpoika», korjasin.
»Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut
ensimmäisen pyhän ehtoollisen?»
Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin
selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka
helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin —
lapsessa, huomatkaa se.
Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin
velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta.
Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin
osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui
siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat
yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan:
»Ettekö ole monsignore se ja se?»
Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan
raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa
_in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt.
»Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät
kaikki».
»Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni
irti?» kysyin.
Hän purskahti nauruun.
»Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen
keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin
olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan
nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa.
Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin
hän tarttui minuun ja suuteli poskiani.
»Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän.
Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta
saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle,
olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen
oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme,
jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät
meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon
kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili
ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa
majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen
sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi
aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en
ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin
näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa
toisistaan.
»Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin
viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi
luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.»
»En saakaan!» vakuutin.
Hän kävi vakavaksi.
»Oletko nyt kylläinen?»
»En!»
Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen
silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa
jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa
hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä
ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis
— kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen
maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta,
monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin
vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella
minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena,
nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää
uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin,
kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada
häneltä anteeksi.
»Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin,
että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti
hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä
nukuin toisessa luokassa.
Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki
rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja
auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei
sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän,
tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä
tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä
suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen
lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen
minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja
olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti
minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut
peitteeseen.
Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella
rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi!
Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi.
Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin
alas vuoteeltani, vedin verhon ylös.
»Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni.
Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman
taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme.
Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä
ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä
se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko
tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä
eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella
kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret
pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme
sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän
taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti.
Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet
kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan
painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka!
Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja
sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset
kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula,
joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla
kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit
varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden
vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa...
Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta
suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista
lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi
mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi
junaa piiskalla.
Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt
katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun
tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja
tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin
kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että
kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona
minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja
astuin käytävään.
Siellä oleili neljä henkilöä. Oikealla puolella seisoi mahtava
herrasmies, jonka pää lepäsi kahden punaisen niskalaskoksen varassa,
ja tämä herra silmäili monokkelinsa läpi komeavartaloisen jumalattaren
ruusuisiin kasvoihin. Mutta jälkimäinen antoi katseensa vaeltaa
ohitseni käytävää pilkin sinne, missä nuori jumala ja tyttö seisoivat
ikkunan luona. Tytöstä näin ensin vain pään. Se oli niin musta kuin
harakka, ikäänkuin kiilloitettu, himmeällä pohjalla välkkyvä musta
hohde. Nuorella miehellä oli samanlainen, yhtä sileäksi kammattu
tukka. Se oli, vielä märkänä aamupesusta, kuin musta patalakki päässä.
Hänellä oli yllään kylpyvaipan näköinen pitkä turkki ja jalassa siniset
tohvelit. Kapeilla, kalpeilla kasvoilla läikehti silmäripsien varjoja.
Hän silmäili hymyillen tyttöä. Suu säilytti hymyn kuin ruusun, hengitys
liikutti sitä hiljalleen... Olin rakastunut hänen takanaan seisovaan
pieneen sisareen, ennenkuin olin häntä edes nähnytkään. Sillä että
harakka, jolla palmikon päässä oli punainen perhonen, oli nuoren miehen
sisar, sitä en voinut epäillä.
Sillä välin seisoin yhä vielä osastoni edustalla; yksikään neljästä ei
kiinnittänyt minuun huomiota. Mutta minä leijailin kirkkaanvaloisassa
riemussa, ihanan päivän sielu täytti minut, kuulin lennokkaan astunnan,
onnen sanansaattajan... Hehkuiko sydämeni tosiaankin jo tuntematonta
tyttöä kohti? Joka tapauksessa oli minulle ilmestynyt Zeus härän
muodossa ja hänen selästään luisunut Europa, joka vaihtoi uteliaita
silmäyksiä Ganymedeen kanssa!
Silloin aukeni ovi, ja minä lensin täti Donjan syliin. Ei ollut
tarpeellista kysyä, oliko hän vielä vihainen. En sanonut hänelle edes
päivän kynnyksellä, kuinka kauniina hän saapui »Sinä aamutähti!»
ajattelin, »tuoksut raikkaalta pesulta, vieläpä vähän äidiltä. Kuinka
hyvä, että odottamattomia tapauksia lukuunottamatta puuteroit kasvosi
ja käytät hajuvesiä vasta illansuussa!»
»Donja», sanoin, »tule pian, minun on kovasti nälkä, ja minulla on jo
näin aikaisin aamulla sinulle paljon kerrottavaa».
Ja kertoen söin sitten aamiaisia, niin kauan kuin ravintolavaunussa
aamiaisia tarjottiin. Kerroin hänelle Europasta, Zeuksesta ja
Ganymedeesta pöyristyttäviä juttuja, joista hän joka tapauksessa
ymmärsi enemmän kuin minä, vaikka asiantuntijana niitä hänelle
tarjosin. Ne eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ainoastaan kun hän
(otaksuin: innostuksesta) punastui, keskeytti hän minut: »Claus, syö
nyt vain, sinä kasvat paraillaan niin kovasti.» Tahi: »Claus, nopeasti,
tarjoilijat tyhjentävät pöytiä.»
Lopulla hän halusi tietää, keneltä olin kaikki nuo hupaisat jutut
kuullut. Apotti Simonilta, vastasin ylpeästi.
»Kas, tosiaanko?!» Hän nauroi. Oi, hän osasi nauraa, niin että kaikui
kuin kyyhkyslento. Ja kun hän nauroi, tanssivat hänen ruskeat kiharansa
ja paljastivat kultapalaset, joilla ne oli kiedottu. Kun hän nauroi,
sulkeutuivat suloiset kaitasilmät yhä enemmän, niin että näkyi enää
vain vihreä juova, ja kulmakarvat yhtyivät nauruaaltoviivaksi, joka
nousi ja laski. Ja kaikki hampaat helisivät suussa. Mutta pienet kädet
olivat hurskaasti leuan alla ristissä. »Jaavattareksi» nimitti isäni
häntä ja väitti, että Rheinweilerin »amerikkalainen» oli hänet saarella
pistäytyessään ottanut mukaansa kotiin. Sen kuultuani olin päättänyt
ensi tilassa matkustaa Jaavaan... Nyt olisin mielelläni suudellut
Donjaa, mutta se kävi päinsä taas vasta illalla.
»Apotti Simon!» sanoi hän miettivästi. »Kaivaako hän yhä vielä nenäänsä
kuin jumala?»
»Donja! Apotti Simon kaivaa nenäänsä, se on totta, kun hän miettii
erikoisen syvää ongelmaa, multa jumalat, jumalat, Donja, eivät niin
tee. He eivät tunne mitään ongelmia.»
»Miksi ei, Claus? Hehän tekevät muuten kaikkea, mitä ihmisetkin, vain
suurenmoisemmin. Etkö sinä ehkä ole milloinkaan kaivanut nenääsi?»
Kohautin olkapäitäni. »Milloinkaanko? En tiedä. Joka tapauksessa on
minut totutettu siitä pois!»
»Claus, kuka sitten totuttaisi jumalat siitä?»
»Oh, tiedätkö», sanoin, »sitä en ensinkään halua mietiskellä. Jumalia
et silti tee minulle vastenmielisiksi.»
Niin tulimme takaisin makuuvaunuun. Käytävässä nojasivat Europa
ja Ganymedes erääseen ikkunaan: Ganymedes sirosti kuin tyttö,
joka näyttelee poikaa, Europa raukean näköisenä kuin nuori äiti.
He nauroivat toisilleen eivätkä välittäneet meistä. Mutta missä
oli Zeus? Katsahdin ulos ikkunasta: laukkasiko hän lopulta nelin
jaloin taivaaseen? Ja tuossa oli hän. Tuossa hän seisoi, neljän
askeleen päässä hulluttelevasta parista, ja piti heitä silmällä.
Teeskentelevästi osoittaakseen, kuinka kovasti hän oli ikävissään,
hän oli ajatuksiinsa vaipuneena leikkivinään palmikoillaan. Mutta
todellisuudessa hän lakkasi tarkastelemasta paria vasta siinä
silmänräpäyksessä, kun käytävään astui suuri nuorukainen, ja tämä
suuri nuorukainen olin minä. Ja tuo siis oli hän! Tarkastelin häntä
teeskentelemättä, uutterasti ja kunnioittavasti. Painoin hänet
mieleeni, piirre piirteeltä, ja olisin mieluimmin painanut käden
sydämelleni, vakuuttaakseni hänelle kunnioitustani vielä erikoisen
selvällä tavalla.
Poikamaisissa kasvoissa loistivat suuret naisensilmät, silmäripset,
punainen suu kuin niihin maalattuina, ja hänen nenänsä oli hieman
kaareva. Se pisti silmääni ennen kaikkea muuta jo matkan päästä. Annoin
tädin mennä edelle, työntäydyimme Ganymedeen ja Europan ohitse, jotka
väistyessään joutuivat hyvin lähelle toisiaan, ja kun tyttö painautui
tieltämme seinää vasten, otti Donja hänen päänsä käsiinsä.
»_Quelle gentille demoiselle!» sanoi hän samalla.
Pienokainen tahtoi niiata, mutta siihen oli liian ahdasta. Sensijaan
pitää kiinni takistani, se kävi päinsä, sitä varten oli juuri tarpeeksi
ahdasta. Kuuliaisena jäin seisomaan. Täti ei ollut mitään huomaavinaan
ja pujahti osastoonsa.
Tyttö ja minä olimme hyvän aikaa vaiti, kokonaan syventyneinä toistemme
tarkastelemiseen. Minulle antoivat silmät ajattelemisen aihetta. Ne
eivät olleet vain huomattavan suuret, vaan kuten useilla kissoilla,
kirkkaammat kuin niiden pohjaväri, tumman terän ympärillä kostea kehä...
»Herra tuolla on keimailija», sanoin vihdoin, silmäten Ganymedestä.
Syvästi vakavana hän vastasi:
»Minä olen myöskin.»
Vaikka miehenä olisi ollut velvollisuuteni, en uskaltanut kuitenkaan
nauraa.
»Nimeni on Claus», sanoin. »Claus, Maria, Raymond. Minulla on
sitäpaitsi vielä kaksi nimeä, mutta ne eivät miellytä minua.»
»Minun niineni on Maria. Maria Capponi. Minulla on vain yksi nimi.»
Hän painoi silmänsä alas, ja ajattelin: »Tuollaisilta näyttävät meillä
pienet tytöt, kun pastori puhuttelee heitä.»
»Sepä ikävää. Silloin teillä ei ole valitsemisen varaa. Entä jos
Maria-nimi ei miellytä miestänne?»
Hän kohotti silmäripsiään jonkinlaisella ponnistuksella kuin ne
olisivat hyvin painavat.
»Minä olen markiisitar», sanoi hän.
Hymyillen vastasin:
»Sittenkin saattaa nimi Maria olla puolisollenne vastenmielinen. Minä
olen muuten parooni.»
Mutta hän koetti silminnähtävästi suututtaa minua.
»Markiisitar», arveli hän, »on enemmän kuin parooni». »Ei aina»,
muistutin.
»Kyllä, aina», väitti hän.
»Sama se, pieni markiisitar, mutta minä olen valtakunnan vapaaherra.»
Hän taivutti kuunnellen päätänsä, jolloin hän kohotti kulmakarvansa
melkein tukanrajaan.
»Kuinka te sanoittekaan?»
Toistin: valtakunnan vapaaherra, ja nyt hän tahtoi tietää, mikä
valtakunta se oli, jonka arvonimi minulla oli. Sillä välin hän
tarkasteli minua, kuin etsisi päältäni aateliskirjaani pala palalta
kokoon.
»Vanhan Rooman valtakunta», sanoin. »Kaarle suuren valtakunta»,
lisäsin ja pidin hänelle pienen historiallisen esitelmän, jota hän
jännittyneenä kuunteli. »Markiiseja», sanoin lopuksi, »markiiseja ei
minun tietääkseni silloin vielä ollut.»
»Siinä tapauksessa», arveli hän miettiväisesti, »siinä tapauksessa
sopii vain valittaa, että sukunne ei niin pitkän ajan kuluessa ole
päässyt korkeammalle.»