Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä
työtä.
Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ
edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»:
aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin
täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se
on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää
— ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa
kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun
ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka
ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania
Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta
hedelmänviljelijäkenraalilta.
Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin
muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka
alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on
määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain
tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn,
mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat
päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi
Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka
kiertää kehää».
Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen
tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja
toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan
ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä.
Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle,
ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun.
Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella,
toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich
valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista
miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin
täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi
rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos
kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani
hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan
Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi,
niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän
kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä
siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti
sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita,
suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme
ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme
lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai
päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme
iankaikkisuudeksi.
Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen
rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi
mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen
luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi,
joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti
salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys
salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt
Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma,
että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen
naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä.
Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta.
Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt.
Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana,
hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin
pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti
Simon, ja hän oli kotiopettajani.
Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni.
Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä
pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti
yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka
eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana
profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia
omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin
ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä,
jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja
juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään
ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun
pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli
jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä
muodossa Ulricuksen rukouskirjasta.
Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani
Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja?
Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös
Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin,
jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä
vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa,
museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää».
Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt.
Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini
useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta,
hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn
valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi
minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon.
Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan,
ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut
tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä
mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten
alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin
kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä
puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin
rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska
geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä
sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki
Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa
päämäärää kohti.
Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä
puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta
täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe
nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta,
niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia.
Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän
sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös
Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän
sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset
katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.»
Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin
hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme
väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä?
Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen
juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko
pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut
käsiini.
»Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä
varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin
»ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan
johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin.
Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti,
laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä
pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään
sirkuksen kynnyksellä.
»Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt.
Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi,
toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin
puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä
syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät
surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman,
mutta jätti aikeensa heti sikseen.
»Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä
hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana
ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin
vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan
kiiruhtaakseen tädin avuksi.
Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi
äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa.
Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun
silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.»
Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi
hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen.
Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä
keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana
ruumiiltaan ja ajatuksiltaan.
»Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin,
sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea»,
rukoili hän.
Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa
varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa.
»Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy.