Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa
haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat
kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja
keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät
vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän.
Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat,
tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa.
Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen
lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat
järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin
viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen,
sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin
kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo
keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa,
ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin
päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian
ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä
valahtanut päivä...
Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt
orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme!
On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä
tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys,
poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on
mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.
Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu
meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen
edessä...
Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!