Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta.
Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä,
ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he
olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden
joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja
Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria
kiusanhenkiään kohtaan.
Ei, kukaan ei iloinnut.
Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta
kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa
kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä.
Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten
elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat
saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa
Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa
muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan
hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa
»In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita
hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen
aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa
hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen
kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi
Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja
saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian
usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa
hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa
mukanaan takaisin Rheinweileriin.
Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän
senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan
uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt
englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien
kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille.
Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä
säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit
muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän,
Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten
tuottanut koko onnettomuuden».
»Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa,
jonka oli kerran Lieselille lausunut.
Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti
häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties
olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle
muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän
ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten
oli lahonnut.
Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä
elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin
hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen.
Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin,
nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä
kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja
lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti
rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että
kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin
linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich,
ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän
kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä
sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin,
odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden
kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen
luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja
koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman
laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin
ulkonaisesti.
Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen»
Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen
asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut.
Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän
ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi
tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä,
mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän
todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät
jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä,
niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta
epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes
isoisä katkaisi hiljaisuuden.
Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin
poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli
istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne
ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista
linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa,
jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa
palvelustaan Reinin varrella.
Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että
vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu
alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko».
Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä
tiedän syvemmän merkityksen...
Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju
rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat
häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut
paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut
ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä
heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla:
»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni
makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja
nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle.
Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan.
Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi
mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti
Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin
voimakas häntä nostamaan... Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin
kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin
syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan
vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies
ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä
sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista
tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä
hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo...
Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin
neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että
tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja
muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua.