Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade.
Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten
kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit
osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää
poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat
Jumalan myllyt.
Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta
ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka
Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä
lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran
loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen
historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi
kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse
vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka
läpi täysikuu paistoi.
Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä
syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen
kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon,
joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia
juotaessa kreivilliseen säätyyn.
Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa
tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä
ei ollut aikaa vastata.
»Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo
seisoi ovella. »_Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait
prince_.»
Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä,
reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat
keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien
kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse
Herra astunut yöstä päivänvaloon.
»Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia»,
lisäsi hän.
Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita
miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse
kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein.
»Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus.
Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen
katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.»
Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan
näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen
ole — eteenpäin menemistä?»
Isoisäni isä kertoi:
»Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan
kohdalta...»
Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma
ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien,
palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän
kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä
laukkaa avonaisesta portista ulos.
Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan.
»Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa...'
Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan...
Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja
tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna...»
Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa
laivasiltaa pitkin. He lauloivat:
»Jumalalla poika on
nimeltään Napoleon...»
Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään.
»Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen
kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?»
»Jumalalla poika on
nimeltään Napoleon...»
»Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat...
saksalaiset... Napoleonille.»
Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta.
Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi,
kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen
salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen
pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla.
»Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes
näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa
matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa
kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne
hellästi takaisin pielukselle.
Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja
luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet
liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi
tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle
edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä... niinkuin silloin...
pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa... ja myöhemmin.
Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen!
Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän
nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen
kynnykselle.
Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta
ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä,
vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin
huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli
kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan
väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten
ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel
oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien
talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka
vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän:
»Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät
liikkeelle.
Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka
talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä.
Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä
taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä
minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!»
Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat
minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi
alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät
odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa,
vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään.
Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät
nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat
hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin
eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui.
»Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää.
»Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha,
»ei, vaan hevosten».
Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette
kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten
on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa.
Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan
uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti
hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä
tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli
pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin
auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili.
»Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.»
Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä
rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet
ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille
pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja
ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli,
kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa
puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan
kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut.
Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella
valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä
ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä,
ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta.
He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein
koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin
äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä
eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä
harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin
sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä
Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään
vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he
palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman
seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa,
pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä,
että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa.
Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka
jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen
kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli
ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin
käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti
käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen
korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa
huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä
minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen
vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene»,
joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai
nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta
käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui
kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun
hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja
virkistyksillä.
»Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut
Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on
nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan,
ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan:
'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari,
hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi
yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen
parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin
kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on
kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa,
sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta...»
Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli
toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea.
Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan:
»Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!»
Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä:
»Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!»
Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin
sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti:
»Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin
portista.»
Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti
Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi
sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan
vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen
vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä
hiljaisuuden vallitessa:
»Jumalalla poika on
nimeltään Napoleon...»
Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu.
Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa,
mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli
kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät
selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista
selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa
ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut
ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa
juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni
kylästä.
»Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi
olla niin tyhmä.»
Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se
oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi:
»Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.»
Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden.
»Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia
vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika
ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan
se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen
naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä
sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin
laivasillalla».
Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä:
»Hyvä! Hyvä! Kerro!»
Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa
valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti
nojatuoliin...
Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin
tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten
erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä
keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta
juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach
piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler
sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma
Caesarien jälkeen oli nähnyt.
Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin
taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti
tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli
Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen
kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan
mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen
jättäneet.
He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi.
Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona
vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin
salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti
ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin
valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän
katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen
päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä
heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta
huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin».
Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri
armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä.
»Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun
meillä kasvaa vain viini».
Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä
ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun
ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden
selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle
Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen
kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi
senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja
koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä... Se päivä ei
voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän
heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä
vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat,
Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman
kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat
villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo
syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet
poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista
ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan,
ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset,
joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja
maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain
huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin
siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun
hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen,
joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni!
Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi
serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli
jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja
katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.»
Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen
leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä
liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman
ratsuväkeä?»
»Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä».
»Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan.
»Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän
sai, _per procura_, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä,
Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.»
»Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit
ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta
Murat on vain hevosvaras.»
»Vain?»
»Vain!»
»Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.»
»Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät... melkein keisariksi.»
Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta.
»Entä asiantuntijat?»
»Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.»
»Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut
huoneeseesi.»
Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet
jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien
kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi
vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa
useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki
sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi
Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta;
»ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen,
ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi
koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich
jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen,
uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä _Code Napoleoniin_,
joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin
Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän,
kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti
serkkunsa osaa kuin omaansa.
Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen
yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen.
Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että
sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi,
että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun
vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita,
oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien
matkavaunujen luo vain lisännyt:
»Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on
nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota
vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain
naisten parissa.»
Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin
serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista
aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi
lukuunottamatta).
Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa
salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä,
jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän
suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle.
Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen...
Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan
lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi...» ja esitti, tässä
ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa,
kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman
riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta
jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan
näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin
serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään
häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä
mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten
mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi
kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!»
»Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä,
Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt
ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt
taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka
kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa
juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich
jätti salin »Badenin parhaana miehenä».
»Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä
portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta».
Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin:
»Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla
takaisin!»
Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi:
»Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja
ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se
ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari
kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei
suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan,
että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan... Parasta, että
jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —»
Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan:
»Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!»
»Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme
tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä
tai toisesta tulla vaikka ratsumies...»
Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin
oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä
kurkkua:
»Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi
maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen
korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista.
Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!»
»Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään.
»Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua
helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.»
»Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin
huudat».
Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän
sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos
huoneesta.
* * * * *
Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä,
oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli
täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet
kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret
lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken.
Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi:
»Varovaisuutta!»
Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja
kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin
osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet...
»Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse
asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei
käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä
ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat
laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut
mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.»
Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä
ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja
kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni.
Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan
antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen.
Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista
ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten
alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus
oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä».
Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli
etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen
kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä
koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät
puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin
Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle
vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla
onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä
ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli
hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille...
Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes
sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui
sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa.
»Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän
kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään.
Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö
vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista
kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita
kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko
kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta,
jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä.
Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen
postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki
koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut
jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa,
leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin
ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin
kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja
vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun.
Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme
valtioviisas nero.