Kun Doris haudattiin Breuschheimissä, makasin sairashuoneessa
Zürichissä: Minulta salattiin kaikki, kunnes saapui sanoma, isäni
vanhuksenkädellä kirjoittama, joka kuului: »Doris lepää luonamme
Breuschheimissä.» Heti pyysin lääkäriä puhelimitse kysymään, oliko
Jacquot ollut saapuvilla hautajaisissa. Ei, hän ei ollut nähnyt tai
kuullut mitään, ja ikäänkuin omatuntoni nyt olisi rauhoittunut,
kaipasin häntä.
Äitini toi hänet autossa Zürichiin. Kuusikymmentä vuotta lepäsi
kauniisti rypytettyinä hänen kasvoillaan. Hymyilin ensi kerran, kun
näin vanha rouvan lasta taluttaen astuvan huoneeseen. Heitä seurasi
kälyni Pia. Heti herättivät hänen harjaantuneet silmänsä huomiotani:
ne tutkivat minut yhdellä silmäyksellä. Niitä lukuunottamatta hän oli
Doriksen näköinen; kuitenkin hän näytti suuremmalta, kevyemmältä,
viileämmältä. Hänen kasvoissaan oli uteliaan vakava ilme.
Tahdoin painaa äidin ja pojan rintaani vasten, mutta jäykät jäsenet
eivät sallineet sitä, ja vaivoin hillitsin tuskanhuudon. He istuutuivat
luokseni. Siinä hän siis oli, Jacquot! Tarkastelin häntä.
Hän katseli yhtenään ovelle.
»Sanohan toki jotakin, Jacquot!» pyysin, sillä tahdoin kuulla hänen
äänensä. Sensijaan että olisi vastannut hän naurahti hiljaa, pani
sormen suulleen ja alkoi etsiskellä huoneessa. Hän avasi kaapin.
»Olemme sanoneet hänelle», kuiskasi äitini, »että sinä etsit häntä,
että hän on juossut harhaan vuoristossa».
»Jacquot!» huusin käskevällä äänellä...
Yhdellä nykäyksellä hän kääntyi. Hän seisoi vakavana ja päättäväisenä.
Silloin purskahti vanha äitini itkuun.
Jacquot ei kuitenkaan liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät samanlaisina
ja ikäänkuin pakosta minuun päin kääntyneinä. Hän katsoi minua
kasvoihin, muuten hän ei nähnyt mitään. Hän ei _tahtonut_ nähdä mitään
muuta.
»Jacquot», sanoin rauhallisesti, »me emme löydä häntä. Ei ole mitään
toivoa enää. Äiti on kadonnut.»
Hän pudisti päätänsä. Siinä kaikki.
Ja sitten kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Se oli pulmallinen
juttu, toisesta ahdingosta syntynyt, kuinka hänen äitinsä oli »joutunut
hukkaan...» Hän seisoi yhä paikallaan. Vasta kun käskin tuoda kartan
ja kysyin häneltä, näyttäisinkö hänelle paikan, jossa hänen äitinsä
oli joutunut hukkaan, nyökkäsi hän ja astui vuoteeni viereen. Sisaren
täytyi pidellä karttaa ja näytellä hänelle kaikki paikat, jotka
mainitsin. Äitini oli poistunut huoneesta. Pia pysytteli hiljaa
nurkassa ikkunan luona.
Jacquot kuunteli tarkkaavasti eikä puhunut mitään.
»Ymmärrätkö, pienokainen, nyt jo kaikki?» kysyi sisar hyväilevästi.
Lapsi piti kysymystä jollakin tavoin sopimattomana. Hän ravisti
päätänsä torjuvasti ja oli nähtävästi tyytyväinen, kun sisar senjälkeen
poistui. Tahdoin aloittaa kertomukseni kolmanteen kertaan, mutta
Jacquot keskeytti minut. Vihdoinkin kuulin hänen äänensä! Se oli sama
ääni, joka oli kuulunut jäätikköhalkeamaan...
Painoin pääni pielukselle ja suljin silmäni.
»Jacquot!»
Mutta mitä hän sitten oli kysynyt?
»Ostatko minulle sellaisen kartan?» kertasi hän.
»Mielelläni, Jacquot, ja se tulee olemaan yksin sinun omasi.»
»Ei tarvitse, mutta sen täytyy olla hyvä kartta.»
Nyökäytin päätäni.
Silloin vasta hän huomasi, kuinka kurjassa kunnossa olin.
Hän liukui vuoteen reunaa pitkin lähemmäksi ja painoi päänsä minun
pääni viereen pielukselle. Suuret, siniset silmät olivat täynnä
kyyneleitä, ja pelkästä ponnistuksesta tukahduttaakseen itkunsa
saivat hänen kasvonsa murjottavan ilmeen. Vain suu värisi, koska hän
mielellään halusi puhua, kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sanat
eivät avaisi kyynelsulkuja. Hän onnistui siinä, joskin puutteellisesti.
Kaksi suurta kyyneltä vieri yli täyden reunan. Hän nielaisi.
»Minä löydän äidin», sanoi hän tukehtuneella äänellä.
Hän oli siitä ihan varma.
Silloin astui ilmoittamatta kuten aina, sillä olin häneltä pyytänyt
tätä tuttavallisuuden osoitusta, loordi Berrick huoneeseen. Pia ojensi
hänelle kätensä, huomasi hänen kipeän silmänsä, säpsähti, kohotti
hiukan kulmakarvojaan, ja hymy, Doriksen tähdikäs hymy, joskin muutamaa
tähteä köyhempi, mutta sitä kuulakkaampi, säteili loordin kasvoja
kohti. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut loordin pään käsiinsä ja
tarkastellut häntä. Ja Berrickin täytyi huomata miellyttävänsä häntä,
silmäparka ei häirinnyt, päinvastoin, juuri sitä Pia alkoi rakastaa...
Sellainen oli myös Dorikseni tapa. Pia kohautti myös eräitä kysymyksiä
tehdessään olkapäitänsä niinkuin Doris.
Sama toistui hyvästijätössä. Kuinka ylenmäärin hyväntahtoisesti ja
samalla tutkivasti hän silmäili sormien rystysiä ja rannetta ja
loordin astuessa ovelle hänen selkäänsä. Ja tähän asentoon jäi hän
hetkeksi seisomaan, suljettuun oveen päin kääntyneenä, kuin lähettäisi
suojelusenkelinsä poistuvan jälkeen. Niin, tuo oli Doris!
Ei, se oli vain kädenpuristus, hillitty mielenliikutuksen ilmaisu,
jonka nuorempi sisar oli omaksunut vanhemmalta, sitten itsenäisesti
sitä käytellen. Voi, tuskallista sukulaisuutta! Doriksella ei ollut
kaltaistaan, tässä sen huomasin, ja hän oli kuollut. Kivinen olento
hänen haudallaan, jokin kuva museossa olisivat samalla lailla olleet
hänen näköisiään. Silvottuna, ikäänkuin paloiteltuna, vain puoleksi
hengissä makasin hyvästijättäessäni Jacquotin ja äitini välissä.
Kun olin osapuilleen parantunut, ainakin kyeten uudelleen kävelemään,
noudin pojan luokseni. Saavuin illalla Breuschheimiin ja matkustin
toisena aamuna hänen kanssaan eteenpäin.
Palvelija Joseph, Balthasar Breuschheimin »käsi ja korva», joka
oli syntynyt talossa ja jonka isäni oli suurilla kustannuksilla
ja huolellisuudella kasvattanut sekä valtiomieheksi että
kamaripalvelijaksi, nimittäin asiamiehekseen talonpoikien ja
viranomaisten luona ja henkilökohtaiseksi juomanlaskijakseen, miesten
mies, »talon hienoin mies», odotti minua Kehlin asemalla, Jacquot
autossa Reinin sillan luona. Jacquot oli Leo-serkkuunsa vetoamalla
saanut aikaan sen, että vaunu pääsi sillan yli saksalaiseen tulliin
saakka. Hän oli hyvin suuttunut siitä, että hänen täytyi odottaa aseman
näkyvissä saamatta ajaa isänsä eteen, niinkuin asiaan olisi kuulunut
sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaunu oli tehtaamme uusinta valmistetta.
Passitarkastuksessa tiedusti ranskalainen virkamies epäilyttävällä
ranskankielellä, olinko palvellut ratsuväessä. »En», vastasin, »se oli
veljeni Ernst», ja hymyilin odottavasti valmiina iskemään, jos hän
lausuisi arvostelevan huomautuksen, häntä punakkaan kuonoon. »Olen
myöskin ollut saksalainen upseeri», lisäsin, en siksi, että olisin
sillä halunnut ylpeillä (se olisi tosiaan tapahtunut ensi kerran), vaan
välttyäkseni sillä luulolta, että tahdoin esiintyä hyvässä valossa
sellaisen omituisen isänmaanystävän silmissä, jommoisia siihen aikaan
liikkui pitkin maata erotellen vuohia lampaista.
»Ajatelkaa vain, herra parooni», vastasi hän hyvin äännetyllä
murteella, »en tuntenut teitä ja luulin jo, että tuossa matkustaa
yksi väärällä passilla... Ranskan vahtimies Kehlin Reinin-sillalla
paljastui punastuen Breuschheimiläisen rosvojoukkomme entiseksi
jäseneksi; hän oli naapurikylästä talonpojan poika, joka kiertoteitse
muukalaislegionan kautta oli kohonnut _commissaire spécialin_ korkeaan
arvoon. Kun onnittelin häntä, kiitti hän keimailevasti, mutta arveli,
ettei joka päivä ollut pitoja.
Hilpeänä ajoin suurelle sillalle, joka erottaa Saksan Ranskasta, ja
astuin omalle, tuhatvuotisen elämän ja rakkauden kautta omakseni
käyneelle, monien tuskien kautta pyhitetylle, katkeransuloiselle
maakamaralle... Sydämeni löi kuin nähdessäni rakastetun, joskin
hiililäjät, nostokoneet ja tehdastornit, joiden ohitse kiiruhdin,
tekivät juuri tämän kolkan rumimmaksi koko maassa. Mutta siellä
muistuivat mieleeni yhä vieläkin sireenipensaat villissä puutarhassa,
jonne olin aikoja sitten pari kolme kertaa ajanut pony-vaunuissa
Viviane von Bockin kanssa, ja yhä vielä aaltoilivat viljapellot
aurinkoisessa tuulessa, eivätkä hiilentomu, raudan kirskunta,
sumusireenin ulvonta voineet iäksi haudata kesäisen lapsuusmaailman
valkeita vaatteita ja iloista naurua. Ja kun olimme kulkeneet kuuman,
tomuisen Strassburgin läpi, avautui eteeni turmeltumattomana,
muuttumattomana paratiisina sydämeni hellimä maa, kesäisen kirjava
ja hedelmärikas, jonka koristeena oli välkkyvän kirkkaita, kukkien
sulostuttamia kyliä.
Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Doris ja minä olimme samanlaisena
yltäkylläisenä päivänä jättäneet Breuschheimin, mutta se olisi yhtä
hyvin voinut olla eilen, vasta eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten,
toisessa elämässä taikka eilen...
Tuossa oli linna. Sisäänkäytävän luona polvistuivat molemmat kivikuvat
16:nnelta vuosisadalta, eräs Breuschheim ja hänen puolisonsa, linnan
rakentajat. Minusta tuntui kuin he rukoilisivat Doriksen puolesta.
Vanhemmat odottivat minua hallissa, ja koska lapsi oli saapuvilla,
koetimme esiintyä mahdollisimman luontevina, liiaksi korottamatta tai
alentamatta ääntä. Kuitenkin se onnistui vain isältä, äidin ja minun
hämmentyneinä katsellessa hänen kevyesti hillittyä, itsetietoista
rakastettavuuttaan. Jacquotia taluttaen hän saattoi meidät ylös
portaita; isoisän katse ja kädenpuristus sai Jacquotin sanomaan meille
hyvästi valkoisen salongin ovella, ja sitten istuimme tilavassa,
valoisassa huoneessa, jonka tällä hetkellä täytti iltavalaistus,
ja jonka pielustuoleissa kirjavakuteiset enkelit soittelivat parin
kedonkukan yhdistäessä näitä yhä uusiksi kimpuiksi, samalla kun
kynttilänjalkojen kristallipuikot kylmästi kimallellen, heijastelivat
auringonlaskun värejä.
Istuimme siellä ja katselimme kaikki kolme ääneti avonaisten lasiovien
kautta puiden latvoja puistossa. Joseph toi viiniä ja leivoksia. Hän
tuli ja meni melkein äänettömästi. Olin kiitollinen vanhemmilleni
kaikista hyvistä ajatuksista, joita he eivät lausuneet julki,
ollessamme tänä iltana kumartuneina Doriksen värisevän kuvan yli...
Punaisen salongin kaksoisovet olivat avoinna, ja laskevan auringon
hehku suljettujen ikkunaverhojen takana sai aikaan sen vaikutelman
kuin leimuaisivat tulenliekit niiden takana, kuin koko kylä palaisi.
Minut valtasi sama tunne näissä huoneissa kuin lapsena: oleskelin nyt
sillä paikalla, missä rakastettavuus ja itsehillintä hallitsivat,
missä kaikkinaiset intohimon purkaukset näyttäisivät irvikuvilta,
olisivat häiritseviä ja sietämättömiä. Eikä iltasoittokaan, joka juuri
arastellen alkoi, huutanut apua ja hätää, vaan se oli uskonnollinen
ääni täynnä huimaavaa alistumista loppuun.
Äitini pani kätensä ristiin, hänen huulensa liikkuivat, ja niinkuin
aina, kun hän rukoili, näytti hän äkkiä paljoa vanhemmalta... Balthasar
Breuschheim silmäili vakavasti vaimonsa kasvoja. Molemmat istuivat
suorina tuoleillaan, hienoina molemmat, isä kuitenkin leveänä ja
pyöreänä, äiti solakkana, tyttömäisen täyteläisenä, olkapäät kapeina,
luisuvina. Iltakello uinahti kuin lapsi.
Vihdoin isäni kohottautui ja sanoi:
»Ja sittenkin ihmiset kiistelevät, onko Kristus elänyt.» Hän levitti
käsivartensa: »Niin, kuka sitten on elänyt, jos ei hän!»
Ensi kerran kuulin nyt isältäni uskonnollisen huomautuksen. Sana
koski minuun voimakkaasti, ja sitten se tunkeutui lävitseni, hitaasti
ja lempeästi. Tunsin sen käsittämättömästä syystä niin hyväksi
lohdutukseksi, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
Silloin astui Ernst sisään. Hän puristi sotilaallisen lyhyesti
kättäni ja puhui, miehekkään kauniiden kasvojensa kuvastaessa huolta,
surustani, joka oli koskenut häneen melkein kuin hän olisi menettänyt
oman vaimonsa. Ja hän puristi vielä kerran kättäni kälyni Anne-Marien
puolesta, joka oli matkalla. Kun hän sitten alkoi puhua asioista ja
erään lehmäjutun yhteydessä parjasi juutalaisia, keskeytti Balthasar
Breuschheim hänet kiivaasti huomauttaen, että »meillä» pikemmin
rakastettiin kuin vihattiin juutalaisia. Se ei ollut mitään uutta.
Mutta uudelleen hämmästytti minua, kuinka hän tätä mieltymystä
perusteli, ja minun täytyi melkein otaksua, että perustelu oli
syntynyt itsestään hetken vaikutelmasta. Sitä todisti sekä tunteen
kiivaus että ilmaisun epäselvyys. Juutalaiset, sanoi hän, säilyttivät
Kristus-ajatuksen elävänä, ollen hänen ikuisia ennustajiaan; niin
kauan kuin yksikään juutalainen olisi hengissä, ei maailma voisi
kadottaa Kristusta, vaikka ei kristittyjä enää olisikaan. Menipä
hän niin pitkälle arveluissaan, että juuri silloin, tässä melkein
todenmukaisessa tapauksessa, Kristuksen valtakunta olisi lähinnä...
Ernst palasi lehmiin, mutta ei juutalaisiin.
Illallisella tapasin Leo-serkun, joka majaili Kehlissä. Hän lausui vain
nuo pari sanaa, joita kaikkialla maailmassa käytetään, kun lausutaan
jollekulle osanotto, sujuvimmin ranskankielellä, mutta hän sammalsi ja
silmäili minua niin toivottomasti, että liikutettuna suutelin hänen
ojennettuja poskiaan, ilmeikkäimpiä, mitä milloinkaan olen lihavalla
miehellä nähnyt.
Kaiketi »huvittaakseen» minua hän alkoi myöhemmin, kun lapsi oli
vuoteessa, puhella politiikasta. Se oli kuitenkin kaikkein huonoin
keino huvittaa minua, siitä voin tulla vain surulliseksi ja vihaiseksi
ja sanoinkin sen hänelle suoraan.
Hän pyöritti juuri savuketta. Nostamatta katsettaan hän vastasi
vakavasti:
»Minun olisi pitänyt se käsittää! Jo lapsena et osannut erottaa omia
asioitasi yleisistä. Minun nuorimpani on samanlainen, se on sukuvika.
Muuten itsekin puhun vain halveksien... siitä.»
Isäni huomautti siihen: »Yleisten asioiden arvo riippuu juuri siitä,
kuinka ne sopivat omiin asioihimme; tarkoitan tietysti myöskin
ylevämpiä harrastuksiamme. Mutta mitä tuo yleisyys on, jos saan kysyä?»
Veljeni väitti sen tuntevansa.
»Mutta varokoon hän», huudahti isäni, »lähemmin kuvailemasta sitä
olentoa äitinsä läsnäollessa». Hän oli nähtävästi kiihtynyt.
»Minun mielestäni», koetti äiti sovitella, »yleisyys on sama kuin
enemmistö». Niin hän otti osaa keskusteluun vilkkaasti kuten aina,
pienin, siroin liikkein, samalla kun hänestä huomasi, että hänen
ajatuksensa tulivat kaukaa ja alituisesti palasivat sinne. Ja tuon
kaukaisuuden valkea valo lepäsi hänen sirosti rypistyneellä otsallaan.
Leo-serkku sytytti savukkeensa. »Oikein!» yhtyi hän siihen.
Tulitikun valossa muistuttivat hänen kasvonsa hyvin paistettua
kalkkunakukkoa. Minun tuli nälkä. Illallisella olin vain katsellut,
kuinka Jacquot söi.
»Valitettavasti», arveli isäni, »näyttää minusta tämä enemmistö
henkisesti kaikkia vähemmistöjä sekavammalta. Ja se käy meille kaikille
kalliiksi, hyvin kalliiksi!»
Niin päättyi poliittinen keskustelu, ja Leo-serkku kertoi itsestään ja
omaisistaan, perinpohjaisimmin kuitenkin lapsista. Useita ja tärkeitä
lukuja sukelsi esiin, perätysten ja sekaisin, toisiinsa kuuluvina kuin
rautatievaunut, joilla lapset leikkivät, ja jokainen näistä lapsista
oli erikoisuus. Siinä en nähnyt mitään ihmeellistä, sillä oikeastaan
on jokainen lapsi erikoisuus, ja aikaihmiset tarvitsevat hiton paljon
aikaa ja ponnistuksia ennenkuin ovat saaneet valtaansa lapset ja nämä
tulleet yhtä jokapäiväisiksi kuin hekin. Tämä oli myöskin Leo-serkun
mielipide. (Tunnen vain yhden ihmisen, joka kertoi yhtä mielellään
ja yhtä hyvää lapsista, tarjoilija Emilion Danielin hotellissa
Venetsiassa.)
»Sodan aikana», sanoi Leo-serkku »saivat pienokaiset jonkun verran
ilmaa, mutta hedelmäpuut pilaantuivat. Naiset eivät osaa oksastaa.»
Lasten jälkeen, sekä omien että sukulaisten, olivat näet hedelmäpuut
tulleet keskustelunaiheeksi; sitten vasta seurasivat, jo koko kauas
paratiisista karkoitettuina, »les bonnes brutes», ihmiset. Hän
arvosteli heitä armollisesti, multa ei rakastanut heitä...
Istuimme kauan yhdessä. Korkeat ikkunat olivat avoinna, estämättä
tunkeutui loppukesän yön väräjävä vuoksi ja luode niistä sisälle,
ja kun serkku vaikeni, kuuntelimme melua, joka kylästä kuului tänne
asti, sillä tänään oli suojeluspyhimyksen päivä ja tanssia ja soittoa
ravintoloissa. Puolenyön aikaan väsyivät kaikki, me täällä ylhäällä ja
ihmiset kylässä.
»Siis», vahvisti Leo-serkku hyvää yötä sanoessaan, »siis ei rajuinkaan
sota ole voinut hajoittaa sukuamme. Alussa ei voinut sitä tietää.
Nyt se on varmaa. _N'est-ce pas, mon cher Ernest?_» Kuulin, että
tämä entinen Pasewalkin ratsumies koristaa nykyään reserviupseerina
ranskalaista armeijaa. Ja niin oli kaikki Breuschheimin talossa taas
kunnossa.
»Huomenna menen kirkkoherranne luo ja kustannan kiitosmessun», sanoi
Leo-serkku.
Suutelin vanhempiani ja kahdesti kaunista, punaisenruskeata
kalkkunakukkoa kummallekin poskelle, annoin ison veljen sivellä
suosiollisesti tukkaani ja kiiruhdin portaita ylös ruokakomeroon
keittiön taakse. Noudin viiniä kellarista ja vetäydyin kaikki
tarpeellinen mukanani omaan huoneeseeni illastamaan.
* * * * *
Ajattelin: Näin istuin täällä kahdeksantoistavuotiaana, kun
tulin kotiin viimeisellä junalla Strassburgista ja sukkasillani,
teräväjärkisenä kuin pahantekijä, kokosin kaikkea, mitä keittiö,
kellari ja säiliö saattoivat tarjota nälkiintyneelle ylioppilaalle.
Näin istuin myöhemmin Doriksen kanssa — olihan ensi työni opettaa
hänelle myöhään kotiin palaavien lasten urheilu!
Hän oli pian kehittänyt sen mestaruuteen saakka. Pöytä oli kuin
tonttu-ukkojen kattama, ehtiessäni tuskin kävellä sataa askelta
puutarhassa ja tuntiessani rajatonta vallanriemua kuin ainakin
rakastavan naisen odottama, kun hänen silmiensä eteen avautuvat
lukemattomat lemmenhetket kuin rivi valaistuja, ihmisistä tyhjiä
saleja, joiden tuhansissa kuvastimissa hän täydellä tenhovoimalla
hallitsee ja vallitsee, mielensä mukaan loihtien esiin maailmoja ja
taas hyläten maailmoja, ja yhä ihastuttaen rakastettuaan, samalla
kun itseään onnellistuttaa!... Sen kesän yöt olivat kuumat, ja usein
juoksimme vielä yöpuvuissa puutarhaan... Varmasti oli puutarhamme
meistä maailman kauneimpia, ihmeteos, laaja ja syvä, ja yöllä sitä oli
mahdoton tuntea sen, joka vain päivällä sen oli nähnyt, mutta sellainen
yöpuutarha, jonka läpi sokeakin löytäisi, jos kerrankin oli sen yöllä
nähnyt. Niin osasin nytkin sen läpi kertaakaan kompastumatta...
Puutarha, selvä kuin mittausoppi ja uhkea kuin lumottu shakkilauta,
jolla nappulat äkkiä kesken pelin muuttuvat puu- ja pensasryhmiksi ja
samalla kallio vapautui nauravasta purosta... Ah, rakastavat liikkuivat
öisin puutarhassamme niin varmoina kuin unissakävijät, sen voin hyvin
todistaa! Niin, mutta olinko nyt, olinko vielä rakastaja?
Olin kiivennyt huoneeni parvekkeen yli ja juossut alas tietä keväisten
kukkasarkojen välitse. Siinä nyt seisoin ja kysyin itseltäni, kysyin
vakavasti, kuuluinko vielä rakastaviin, hämmästyneenä siitä, että
sydämeni niin sykkäili, vaativana ja samalla niin tuskaisena... Kohotin
pääni: silmieni edessä taivaalla riippui Kassiopeian laajalle ulottuva
M. Ja silloin päätin heti kirjoittaa Maria Capponille. Niin kiihkeästi
kaipasin häntä, Mariaa!
Tosiaanko? Jalkani pysähtyi. Tosiaanko? Mariaako ikävöin? Enkö koko
aikaa ollut riippunut vain Doriksessa ajatuksineni, toiveineni,
haluineni? Elikö Mariasta henkäystäkään tässä puutarhassa, jonka läpi
kuumeisena kiiruhdin? Tytönpuku, valkoinen kesälippunen, joka liehui
tuolla sillan luona, siinä kaikki, mitä oli jäänyt muistiin Mariasta.
Sitävastoin Doris — oi, kuinka kuuman läheisenä tunsin hänet joka
askeleella! Mutta sitten hapuilivat voimattomina käsivarteni, silmäni,
kaikki aistimeni pimeydessä, kun kysyin, oliko se Doris, voiko se
ylimalkaan olla Doris, joka minua kosketti näkymättömällä kädellä, niin
että hengästyneenä vaivuin maahan? Milloin Doris oli koskettanut minua
niin... vai tapahtuiko se ennen sitä yötä ... jäätikkörotkossa? Ei
milloinkaan! Sitävastoin Maria: hänen kätensä oli täynnä taikavoimaa.
Hänen tarvitsi vain kohottaa sitä, niin heti kaikki sen vaikutuksesta
alkoi hengittää ja loistaa. Kaikki päivän valkeus virtasi hänen
käteensä, kuin alabasterinen kattolamppu hän riippui yössä, tai lensi
kuin siiven kantamana. Oi, pelkät unohdetut käsineetkin flyygelin
kannella Cap d'Antibesin hotellissa, joihin niin syvään hengittäen
olin painanut kasvoni! Käsineet, jotka hänellä oli sisälle astuessaan
ja jotka hän hitaasti riisui, samalla kun silmäkulmistaan hymyillen
tarkasti katseli minua, ja jotka äkkiä paljastivat hänen kätensä, ensin
oikean, sitten vasemman; sitten hän istui kädet paljaina, kapeana,
raikkaana, vaarallisena, hampaiden näkyessä punaisesta suusta, jalat
hiukan irti toisistaan ja paraillaan hiljaisessa liikkeessä, katse
uponneena omien silmien pohjattomuuteen — tosiaan suuri kukka, melkein
eläin, joka juuri oli kehkeytymässä!
Viipymättä tahdoin kirjoittaa hänelle, vaikken ehkä häntä enää
rakastanutkaan, ja vaikka hän ei minua kenties enää rakastanut.
»Kenties» oli sana, niin laaja ja niin syvä ja niin täynnä valoja kuin
tähtitaivas pääni yllä. Kenties hän vielä rakasti minua? Tätä »kenties»
-sanaa kohti ryntäsin uuden elämän lippua liehuttaen, sitä kohotetuin
käsin tukien, soitto korvissani...
Olin kiivennyt takaisin huoneeseeni. Avaamattomien ranskalaisten
kirjojen joukossa, jotka kirjakauppias lähtömme jälkeen kesällä
1919 oli lähettänyt, oli tuon kuukauden elsassilainen sanomalehti.
Sattumalta näkemäni lauseen houkuttelemana aloin lukea. Se oli
mitä halpamaisimman urkinnan puolustus. Ranskalaisten maahantulon
jälkeen olivat talonmiehet Elsass-Lotringissa (elsassilaiset, niin
juuri, ei ranskalaiset!) panneet toimeen uuden tutkinto-oikeuden,
nimeltä _commission de triage_; sinne juoksivat kaikki »kunnolliset»
(elsassilaiset, ei ranskalaiset), jotka halusivat päästä jostakin
kilpailijasta, ilmiantoivat hänet, valehtelivat ja parjasivat niin että
häneltä riistettiin toimi ja kaikki oikeudet ja hänet lisäksi ajettiin
maanpakoon. Olin kuullut sanottavan, että tuomioistuimessa toisinaan
oli joku kelpo mies koettanut, inhosta tukehtumaisillaan, estää edes
pahinta. Artikkelin kirjoittaja näytti kieltävän sen; hänen mielestään
oli noissa kidutuksissa tehty vain »oikeutta». Reinin-sillalla oli
sitten ollut vahtimassa katupoikia, heittääkseen kuraa karkoitettujen
niskaan. Kunniakas aika meille, tuo vuosi 1918—1919, _notre guerre a
nous_, elsassilainen jälkisota!
Minua puistatti, mutta lopulta, niin epäinhimillisen tyhmää oli
halpamaisuus, minun täytyi ääneen nauraa...
»Niin tahdon hukkua samppanjalasiin!» huusin Falstaffin mukaan.
Murtauduin samppanjakellariin, kuten Dorikselle olin neuvonut. Se oli
lapsenleikkiä: samppanjakellari oli suljettu rimaovella, ja pitkässä
ketjussa riippui etulukko. Piti siis vain nostaa ovi saranoilta.
Ensimmäisen lasin tyhjensin isäni onneksi.
»Ei edes kolmea kunnon ihmistä elä hirttämättöminä Elsassissa», sanoin
taas Falstaffin mukaan, »ja yksi heistä on lihava ja elää vanhaksi.
Jumala auttakoon meitä! Kurja maailma! Toivoisin olevani kveekari:
voisin veisata virsiä tai muuta sellaista.»
»À la tienne», huudahdin toisen lasillisen kohdalla. Sillä tarkoitin
Leo-serkkua. Se, että voittajien joukossa oli sellaisia pulloposkisia
miehiä, näytti minusta — miltä sitten... Jumalan silmänräpytykseltä.
»Oikeastaan», ajattelin, »tekee sotaväki vielä itsestään lopun. Sillä
muut kuin he eivät pysty sellaiseen taidonnäytteeseen.»
»Lapsi, älä välitä sotaväestä», kuulin silloin ajatuksissani isän
huudahtavan. »Odotahan, he eivät viivy enää kauan. He käyvät liian
kalliiksi.»
En välittänyt sotaväestä, joskin epäilin, että he jo taas ajattelivat
käsityötänsä — kirottua sotaa.
Ei, en olisi voinut silloin jäädä Elsassiin; omien maanmiesteni takia
olin lähtenyt karkuun — tänään tunnustin sen häpeämättä. Silloin
kylläkin olin sen kieltänyt, jopa Doriksellekin, joka ei mitään nähnyt
eikä kuullut ja joka oli tahtonut jäädä, jäädä tänne, missä oli minun
ja Jacquotin ja siis myöskin hänen kotinsa. »Puoli vuotta lomaa,
Doris», olin sanonut, »puoli vuotta rauhaa metsätalossamme, välillä
pikku retkiä Sveitsiin, Doris kulta — sitten tulemme takaisin. Jacquot
jää pantiksi Breuschheimiin...»
Merkillistä! Nyt en voinut juoda kolmatta lasia. Miksi muuten join?
Nukkuakseni. Tuntui kuin olisin joskus (ja tiesin, milloin) niin
hurjasti taistellut unta vastaan, että se senjälkeen minua pakeni, kun
väsynyt käsi tuskin oli kurottautunut sitä kohti. Sitten olin tarttunut
taikakeinoihin, huumausaineisiin ja viiniin — voi, se ei ollut vaikeata
sellaiselle, joka osasi sen taidon; uni antoi houkutella itseään kuin
tiainen ja istui kesynä kämmenellä. Sille sopi tehdä pilaa, viheltää se
luokseen, karkoittaa se ja hätistellä ulos ikkunasta — se oli poissa,
ja sitten tarvitsi vain kohottaa kätensä; siinä se jo taas istui
kuuliaisena. Ne temput olin oppinut Zürichin sairaalassa.
Mutta tänä yönä en tahtonut nukkua, ja minulla oli syyni. Minusta
näytti, että minun tarvitsisi vain asettua vuoteeseen, »meidän
vuoteeseemme», ja heti se veisi kuin hissi syvyyteen, kappelin
hautaholviin, Doriksen luo. Sillä sehän oli yhtä hyvin hänen vuoteensa
kuin minun. Hän saattoi samalla oikeudella kuin minä vaatia paikkansa
siinä. Vakavissani en tosin sellaista mahdollisuutta ajatellut.
Enhän suorastaan uskonut kuviin ja vertauksiin, vaikka... vaikka
ne useinkaan eivät erottaneet ihmistä todellisuudesta enempää kuin
ikkunaruutu ulkona seisovaa miestä henkilöstä, joka tarkasteli häntä
huoneesta käsin. Lyhyesti, valvoin mieluummin täällä työhuoneessani.
Yö oli lauha, ja pidin huoneestani. Lapsena olin siellä leikkinyt
todella kaikkea, mitä lapset leikkivät, sillä näiden neljän seinän
sisäpuolella, joiden molemmat suuret ikkunat päästävät sisään kaiken
taivaan valon ja myös iltatähden, oli apotti Simon opettanut minua.
Kuinka paljon olinkaan täällä nauranut, itkenyt, kuinka piiloutunut ja
rukoillut! Parveke oli nuoruusunelmieni venevalkama, sen lisäksi huone
Ja siihen kuuluva konttori; molemmat olin jakanut Doriksen kanssa,
juhlallisesti ja hyvässä uskossa, niinkuin lasten on tapa, niin että
se tästä silmänräpäyksestä oli ollut yhtä hyvin hänen satamansa ja
konttorinsa kuin minunkin... Katseeni osui valokuvaan, joka oli pöydän
nurkalla. Kuva esitti Dorista pyöräilypuvussa Salemin linnan portilla.
Hän nauroi minulle.
Te jumalat — kuka oli Maria Capponi? Ruskeapintainen amatsoni,
vieras, joka tuli vastaan metsässä ja sinne jäi. Minun elämässäni,
päivänvalossa, kaikessa siinä, mikä oli jonkin arvoista, oli ollut vain
Doris, vain hän!
Katsoin kelloa. Se oli neljä.
* * * * *
Paitsi minua ei kukaan enää valvonut talossa. Tiesin sen, yhtä hyvin
kuin tiesin, että Doris oli »kuollut», mutta en tajunnut sitä. Astuin
parvekkeelle ja silmäilin vierasrakennukseen, ja sen kulmaikkunassa
siellä, niissä Doris oli asunut ennen häitä, _paloi tuli_... En
uskaltanut liikkua paikaltani, kouristuksentapaisesti puristivat
käteni parvekkeen kaidetta, en tohtinut kääntyä... Kaikki lihakset
jännittyneinä, värisevänä kuunnellen, odotin... Mitä? Ettäkö Doris
astuisi huoneeseen? Ei, se oli mahdotonta, sillä — hän makasi sohvalla
ja kuunteli minua, niinkuin minä täällä parvekkeella häntä. Kuuntelimme
toistemme hengitystä.
Väkisin ohjasin ajatukseni kappeliin, jossa hän lepäsi »haudattuna».
Vieläpä päätin mennä sinne saadakseni varmuuden, että yhteen
kivipaasista oli merkitty hänen nimensä, hänen perhevaakunansa sen
kulmassa, muurilaasti liitoksissa vielä tuoretta. Mutta — mitä varten
ensinnäkään »varmuutta»? Näinhän sen edessäni, hiekkakivipaaden, niin
selvästi kuin olisin seisonut sen edessä. Vaikkakaan en tänään ollut
käynyt kappelissa, vaikken ruumiillisilla silmilläni nähnyt hautakiveä,
näin sen kuitenkin, ja se riitti. Myöskin voin lukea hänen nimensä alla
omani ja huomata toisessa kulmassa Breuschheimin vaakunan, niinkuin
tapahtuisi, kun minun arkkuni kerran olisi hänen arkkunsa vieressä.
Olinko senvuoksi ehkä kuollut? Tai Doris vähemmän elävä? Eikö jokainen
hermoni sanonut, että hän oli täällä, enkö tuntenut koko ruumiillani,
että hän makasi tuolla sisällä sohvalla, kuunnellen hengitystäni?
Silloin — mitä se oli? Punainen ja vihreä lyhty. Keinuin, tunsin
veden ja hiilensavun käryä. Oli hiljaista. Soluimme pitkin yöllistä
Bodenjärveä. Doris lepäsi, pyörälläajosta väsyneenä, hytin sohvalla.
Olimme käyneet Salemissa pyörällä ja sitten Überlingissä astuneet
viimeiseen Konstanziin vievään laivaan... Suuri valon ja ilon aalto
vyöryi ylitseni. Näin, kuinka kuljimme Salemin linnan porttiholvista,
ja kuulin pyöräni kumin halkeavan. Pum!...
Nyt voin päästää irti parvekkeen kaiteen ja mennä rauhallisesti
huoneeseeni. Valoisa, iloinen aalto valmisti vuoteeni tyhjälle
sohvalle. Doris ja minä matkustimme pitkin Bodenjärveä; hän lepäsi
toisella puolella hyttiä, minä toisella. Suljin silmäni ja ajattelin
kulunutta iltaa... Oli seitsemäs tunti, ja taivaasta valui hyvyyttä,
joka ravitsi metsän ja kedon. Koivukuja, joka oikealla teki
loistavan kaaren niittyjen ympäri, piti hempeää hetkeä vakavasti
sylissään. Myöhemmin yhtyi tiehen puro, jonka tummanvihreä vesi
virtasi helmimatalikkojen ympäri. Vasemmalla leijui niittyjen yli
helluntaivalaistus, joka tuskin häikäisi, ja kaikki valo keinui, niin
kauas kuin saatoimme nähdä, ruohon miljoonilla latvoilla, monin paikoin
suolaheinän tummemmaksi värittämänä, toisin paikoin kadoten ruokojen
hentoihin tupsuihin. Niityt paisuivat laajoiksi rinteiksi metsän rajaan
saakka, joka suurena ja hiljaisena kohotti kauneimman kruununsa laakson
yli... Nyt silmäsimme, sillä tie oli noussut, alas tähän laaksoon; se
oli järven kaltainen, josta vesi oli haihtunut — ja äkkiä, käännyttyäni
valoisasta lännestä tummempaan itään, luulin tosiaankin tuntevani
Bodenjärven. Talot välkkyivät kuin aallot, niityt olivat melkein
siniset...
Lippertsreutessä haukkasimme illallista, sillä välin kun lukkoseppä
pani uuden kumin takapyörään. Ilta oli meitä kumpaakin kiihdyttänyt,
emme puhuneet mitään, mittasimme toisiamme vain katsein, jotka ankara
ja nautinnonhaluinen jumala oli pannut silmiimme. Doriksen kiharat
(muuten kevytmielisiä tyttöjä, jotka tekivät pilaa itsevoitokkaista
gladiaattoreistakin) olivat riippuen ryhdittöminä otsalla sopusoinnussa
hänen suunsa kanssa joka väsyneellä uhmalla hallitsi kasvoja.
Ajoimme eteenpäin Überlingeniin vinhaa vauhtia. Tie oli jotenkin
jyrkkä alaspäin: kivikaiteiden ohi, joiden alla puro lirisi, metsien
läpi, joissa kuu vaelsi; hedelmäpuut hautasivat tien holviensa alle.
Niin laskimme alas jalkaa liikuttamatta eteläisen meren rannalla
sijaitsevaan uhkeaan kaupunkiin, joka lepäili hauskan juhlan jälkeen.
Vielä riippui ilo mahtavien univarjojen keskellä kuunvalkeilla matoilla
kadun keskipaikoille saakka. Pari helähdystä harhaili vielä katoilla.
Nuori naisennauru pulpahti kuin suihkukaivon solina...
Minun täytyi ravistaa itseni hereille, haukotella, iskeä käsivarsin
olkapäihini, uudelleen haukotella; niin elävästi elin hengessäni tuon
kaukaisen illan hetket.
Kenties hän on todella »kuollut», ajattelin ja nousin sohvalta.
Hiljaisin askelin aloin kävellä huoneessa edestakaisin ja huolellisesti
tarkastella kaikkea, huonekaluja, kirjoja, kuvia. Kenties asia on niin.
Mutta siinä tapauksessa elän kymmenkertaisesti hänen, vainajan, kanssa.
Minulla on elämäämme varten muisto, joka minulta aikaisemmin kokonaan
puuttui; tiedän hänestä sillä tavalla, että se saa minut hämmästymään.
Mahdollisesti hän on kuollut. Mutta hän on täällä — niinkuin ei
milloinkaan ennen. Me elämme toistemme seurassa — niinkuin ei
milloinkaan ennen. Olkoonpa sitten, että itse kuolen, vaivun ikuiseen
uneen, että kaikkine pyrkivine ajatuksineni kiiruhdan saavuttamaan
hänet etumatkasta huolimatta...
Loin vielä katseen huoneen eri puolille, sitten hiivin portaita alas ja
pitkän käytävän läpi ja astuin Jacquotin huoneeseen, sytyttäen valon.
Hän nukkui vaaleana kapeassa, valkoisessa vuoteessaan, posket niin
punaisina kuin maalatut.
Olin jäänyt seisomaan ovelle, käsi rivalla. Vuode oli vieressäni seinän
luona. Kun lapsi liikahti, sammutin kiireesti valon.
Hiljaa sisimmässäni nauraen juoksin käytävää pitkin, kuulin äitini
yskivän, niinkuin yskitään, kun tarkoitetaan, että toinen sen kuulisi,
ja sanoin itselleni: vanhalla rouvalla on vielä äitien herkkä uni. Näin
ajatuksissani hänen huoneensa, suuren, sinisellä silkillä verhotun
suojan, pitsimyssyn alla vanhuksenkasvot, joihin rakkaus oli uurtanut
lieviä ryppyjä, saadakseen paremmin tilaa niissä, ja pitkän, kapean
huoneen sen vieressä, seinäverhot täynnä eri kielistä lainattuja
satukuvia, joita niiden väliin asetettu papukaijajoukko tulkitsi — tuon
ensimmäisen, ihanan, ainoastakaan maailman loistojunasta löytymättömän
makuuvaunun, jossa Jacquot vaaleana, valkoisena ja punaisena nukkui.
»Me elämme kaikki, äiti hyvä, ei yksikään niistä, joita rakastamme, ole
kuollut!»
Käytävän päässä oli avoin ovi. Suihkuhuone, lattia ja seinät valkeilla
kaakeleilla peitetyt. Kun isä palasi kotiin pelloilta, otti hän täällä
ryöpyn ja muutti pukua. Heitin vaatteet päältäni, vedin ketjusta,
hyppäsin kohisevaan suihkuun. Ainoakaan niistä, joita rakastimme, ei
ollut kuollut...
Aamu sarasti. Jätin hyvästit puutarhalle. Se ei näyttänyt vähääkään
hämmennystään kyselyjeni johdosta kuluneena yönä, ja ihanan päivän
henkäys auttoi sitä ajamaan kokonaisen liudan kultaisia hiutaleita
Donon-vuoren huipun yli. Se auttoi itseään kutsuessaan puron
kultakaloja kiviä kiertäen katsomaan taimenen pyrstölauttaa ja taimenia
päättämään, keiden piti nousta niin aikaisin vuoteestaan, että
hampaattomien sieppojen rintama puhkeisi. Silloin valittu kiiti kiven
alta esille lähimmälle rannalle. Varmasti oli piilopaikka jo etukäteen
tutkittu esikuntakartasta, muutoin se ei olisi osannut niin tarkasti
ampua.
Breuschin toisella rannalla heläyttelivät leikkuumiehet kuin lukkarit;
he hikoilivat, niin paljon kastetta he olivat jo leikanneet auringon
nenän edestä. Sitten seurasi hiljaisuus.
Aurinko! Ja äänettömyys.
Vain kukot, jotka eivät olleet oppineet katolilaista aamurukousta,
elämöivät edelleen, pölkkypäät! Mutta kun kovasin taas helähti
viikatetta vasten ja kaikki hyvätapaiset luontokappaleet nousivat
polviltaan, voi havaita, että kukot eivät olleetkaan itsekkäästi
puhuneet ja toimineet, vaan päinvastoin harjoitelleet kunnollista
merkinantoa jokapäiväistä työjoukkojen muodostamista varten, jotta,
lyhyesti sanoen, ihmiskunta ajoissa pääsisi työn alkuun. Ne tekivät
työnsä niin hyvin, että mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä vähemmän
niitä tarvittiin.
Ne huomasivat sen itsekin ja äkkiä vaikenivat. Täysikasvaneet olivat
silloin töissä, lapset koulussa, ja maailman herrat kulkivat autoissa
johtoasemiinsa.
Kun täsmälleen kello kaksitoista jouduin Jacquotin kanssa
Reinin-sillalle Breisachissa, ei missään päin voinut enää kuulla
ainoatakaan kukon laulua. Siellä oli vain tullivirkailijoita. Kymmenen,
kenties kaksikin kymmentä miljoonaan miestä oli kuollut väkivaltaisen
kuoleman, jotta tuo perheenisä vihreä hattu päässä voisi suurenmoisesti
virtaavan Reinin rannalla penkoa Jacquotin taskuista suklaata.
Jacquotin hattu oli sitä täynnä. Vihreähattuinen perheenisä ei löytänyt
suklaata.
»Mainio poika», sanoi Grether Fritz, kun nosti poikaa vaunuista.
Mutta Jacquot oli surullinen. Tämä ei ollut Sveitsi. Hän ei nähnyt
pienintäkään lumikenttää. Ei epäilystäkään: hänen ei sallittu etsiä
äitiään. Kun korvaukseksi kerroin hänelle, että hän oli tässä
talossa tullut maailmaan, kohautti hän olkapäitään, kuin tahtoisi
taitamattomasti jäljitellyillä olankohautuksillaan muistuttaa minulle,
että hän oli äitinsä poika ja että hänellä siis oli määrättyjä
oikeuksia häneen... Hänen kasvoissaan, jotka hän kohotti puoleeni,
ilmeni selvästi nuhde uskottomuudesta.
Lapsena hän oli kuitenkin tottunut yllätyksiin. Saatuaan huomautuksen
tai vain epäilyksen hän koetti jo ennakolta niitä torjua... Yö oli
tuonut hänelle uuden aatteen. Aamulla tapasin hänet yläkerroksessa, kun
hän etsi tyhjistä vierashuoneista.