Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin
liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon
välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet,
ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä
edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä
rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana
ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat
ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina
vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee
sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat
viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei
laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat
yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa,
sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä
mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on
alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä
maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen
syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!
Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa
ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös
tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun
pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja
kotoisin Rheinweileristä.
Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki
hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet
elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko
on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.
Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen
Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden
aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta
hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä
ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi
kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen
hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa
olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja
vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin
runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia
autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen
automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa
on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän
juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan
tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava.
He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he
»auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne
päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku
jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti
elämä täällä ylhäällä kulkee.
Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin
isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea
keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian
vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa.
Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.
Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani
entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä
kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot
syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle
on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä
minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen
kylpylän ihastuttavia laitoksia.
Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän
asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut
rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä
kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä
sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen
ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me
tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä
olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi
paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa
hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.
Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan
hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma,
että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat
poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen
suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi
esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka
tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää
kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi
ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus,
josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli
nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa
kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli
yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen
aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen
kanssaan.
Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei
ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta
ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni
tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras
kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat
maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike
ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja
Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja
bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli
kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä
sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen
sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään,
vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että
alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan
nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.
Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin
sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin
kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät
ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien
aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon,
seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka
lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin
nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä,
»viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun
jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi,
sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää
äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan
setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään
lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu,
aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä
kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa
preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen.
Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.
Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris
äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin
nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat
nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia
pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla
eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä,
ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten
elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka
kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna.
Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä,
ja silloin päätin toimia.
Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti
taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä
piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni
asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen
ääressä.
Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua
pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti
hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa
poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset
vävypojat.
»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon
mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.
»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla
esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa
karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli
hänestä yhdentekevää.
Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen
pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei
miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta
yhdentekevää.
Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan.
Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja
vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka
kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä.
Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna
Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti
astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan
leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni
Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti
ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa.
Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen,
römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen
porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa
joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen
kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni
Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja
poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla
salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.
Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani
varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä
kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja
Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että
matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran,
joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!
Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona
Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei
hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut.
Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen
»kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin
kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin
ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta?
Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni.
Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin
itselleen.