Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat
silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta.
Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin.
»Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella
Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä
Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen
äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset
sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta...
Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris
ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli
helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme,
niin menimme syvyyteen.
Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet
hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin
ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti,
sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta,
ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden
jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan
sisäänpäin kovertanut.
Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia
päivätähtiä...
Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä
sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan
mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä.
Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua
mehiläispesässä.
Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön
yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa,
joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella,
näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina
vaivuimme toistemme syliin.
Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme
sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan
syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun
ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi.
Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä.
Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta
selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme
kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli
houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin
paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta
mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän
taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta
mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen
vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei
täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli
ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei
hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan.
Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme,
huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi,
mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni.
Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet
opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut
mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana
tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti
jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan.
»Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä,
minne olemme menneet!»
Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani
tartuin niihin.
Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella.
Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun
lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran,
kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle
puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja
paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin,
valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella
leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten
äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin
ruokapöytään:
»Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee
kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka
selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään —
vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?»
Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta.
»Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan.
»Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun
yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä
olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö
nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu!
Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse
puutarhaan? Tule, lämmitä minua!»
Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata
vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme
hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua
milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä
kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta.
»En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi
aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän
sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt...
Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa
ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän
oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut
sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa.
»Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota.
Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan...!»
* * * * *
»Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme
vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.»
Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein?
Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria
Capponia?»
Nauroin:
»Hurjaa?»
Hän nyökkäsi.
»Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole
milloinkaan nähnyt häntä hurjana!»
Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin... Silloin hän tiesi
myöskin enemmän kuin minä!
»Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa.
Se oli viisi.
Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme
huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät
halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme
liian syvällä.
»He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa
murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska
olimme huutaneet äänemme käheäksi.
»Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti.
»Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua.
Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!»
Hän venytteli itseään.
»Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!»
Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja
pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää
häntä silmällä. Ja minä kerroin.
»Tiedätkö vielä, kuinka me kerran...» »Muistatko...» Oi, me tulimme yhä
iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä
ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun!
Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme
painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä.
Kello oli kahdeksan.
»Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni,
istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki,
merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin
matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa.
Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden... Hän oli lapsesta alkaen
ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen
luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein
rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti,
sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa
jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi:
intohimo... Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten.
Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota...
Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta
ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja
kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä.
Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus,
keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä
kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin
että taivas hukkui hempeyteensä... Vuorelta poppelien läpi, tulit
sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien
luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu
valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten
avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan... Suljin silmäni. Hengitin
orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen
niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin
pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli.
Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin
päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään
iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota
sinusta... Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle
uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta
sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä
unia... Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja
lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.»
»Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi
uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen...»
»Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt
sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä
itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta
vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi
oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?»
»Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun
vein sinut ensi kerran Breuschheimiin...? Lapsena tunsin kevään tuoksun
kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee
jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen
toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä
laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon
kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua.
Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty,
virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat,
vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa
selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse.
Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille.
Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka
lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa!
Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi
pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen
rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua
vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat
kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme
— emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä,
ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon
keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen
lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä?
Rakkaani!... Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen
omistat ja säilytät.
— Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän:
anna!»
»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei
minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan
samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois
Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo.
Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa
ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit
aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki
ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa,
näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit
rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta
kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa',
saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon
kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin
suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut
pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.
— Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa
ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin
ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä,
olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni
isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin
ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa:
olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi...
Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut
yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin
uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!...
— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»
»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina,
putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä
ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan,
kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin
maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen
pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti
vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee
sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin
hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta,
hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput
puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas
entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään,
mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle
pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena
ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman
painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi
sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta
tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin
viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus
valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama
tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu
rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit
kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt
sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet
eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja
kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset
iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat,
kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa
aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen,
mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin
koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!
— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista
sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä
sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun
aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen
värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys
värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen
muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin,
meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan
sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»
»Kiitos, Claus, kiitos!»
Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin
arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:
»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä,
minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa,
ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu
rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun
tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla
toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt
ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli
liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»
»Ja nytkö ymmärrät?»
»Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo
kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on
paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua,
kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja
teemme sovinnon.»
»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»
Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa
kaulalleni:
»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»
Hän naurahti hiljaa itsekseen.
Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki
hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.
* * * * *
Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut
yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa
jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat
ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata.
Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman
kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.
Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano,
kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma,
kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina,
joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme
toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne
ahdistivat meitä.
Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.
»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta...
tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois.
Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut
mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»
»Emme», sanoi hän.
Nälkää emme tunteneet.
Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.
Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen
hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen
vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja
ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni,
silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei,
se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän
oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin
makaamaan hänen päällensä.
»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja
työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin
minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin
pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi
vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin
hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin
hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen
vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.
Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä
lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän
ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi
rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me
elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin
hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia
helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en
milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon
tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli
tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.
»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen
äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä
vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.
»Jacquot, kuuletko minua?»
Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni
ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi
Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas
tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.
»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta,
niinä pidätän sen täällä.»
Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää.
Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä
— vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä
luonamme.
»Täällä, Jacquot, täällä!»
Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin
hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko
hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja
kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani
ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan,
lämmittääkseni häntä.
Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen
äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska
Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman
puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät
toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen
kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten
nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.
Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat
puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet
huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi.
Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me
kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin
ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.
Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni
tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten
se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella
järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa...
Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen
nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät
puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen
selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme
ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa
Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä,
joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa
ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä.
Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin
syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.
Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi
vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen...
etäältä... vieraan äänen.
Ja silloin tapahtui ihme.
Minä huusin!
Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan
huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto
kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole
päästänyt.
Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän
täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat,
en vastannut. Nukuin.
Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja
jalkojen ympärillä, heräsin.
Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin
telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin
ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.
En kysynyt mitään.
He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.
Nukuin.