Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin.
Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen?
Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen
selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset
sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen
herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä
taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän
ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata
taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka
vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia
teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas
ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut.
En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni
kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua
siinä.
Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet
sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt _täytyi_
kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo _olla_.
Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan
kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli
ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät.
Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä
puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät
riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja
odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen
ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt?
Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla!
Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen
takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten.
Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä
kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja
näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata,
kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin
rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän,
eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui
kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan
maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta
siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua
ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti
jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin,
ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis
tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi.
Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt
kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin
huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin
sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä
pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo
jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja
huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt,
löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!»
Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän
arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.»
Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä
päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat
metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen
öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja,
vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin
vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me
nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei
ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin,
lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli
yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio,
surullinen talviääni.
Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen
hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä
äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon,
samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani
sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida
valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka
ohi laivamme hitaasti solui... Jostakin sellaisesta olin kaiketi
uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka
räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan
kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan,
alkoivat nauraa nekin.
Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin
valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka
sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan
maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa,
kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat
kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään
suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne
yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan
päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti.
Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja,
vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo
hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen
luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä
ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa.