Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan.
Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin
säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä...
Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa.
Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin
hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja
kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa
kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota
minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö
vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka
varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä
tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi,
pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan
varmuus... Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko
kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan
kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin
eksytyskuvastinten sokkelossa... Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei
minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni.
Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään,
kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt
ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse.
Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä
sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle,
johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan
itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa!
Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään,
vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista
elämyksistäni!
Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden
puolihämärässä, nukuksissa...
Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä.
Silmäilen tasangolle.
Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan,
kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko
päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä.
Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat
hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa
etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin
pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen
vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa
sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko
näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä...
Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli
verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä
miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja
tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on
tapahtunut.
Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu
Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse,
kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä
tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma... Elsassilainen tasanko lepää
täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä
usvaa, joka hämärtää sen... Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla
puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä.
Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat
hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen
kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen
telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa
taivas värejä auringonlaskua varten.
Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset!
Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen
ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja
kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin
vaikea?
Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta
leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani!
Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi.
Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani.
Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja
maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas,
joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat
tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he
todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja
heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan
tulisten tuoksujen ympäröiminä.
Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa,
ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani
huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello
vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin.
Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen.
Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri
ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan
tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan
ruumiillemme syvyyksissä.