Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme
hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin
merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen
iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa
riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin
edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa
totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin
odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin,
vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.
Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka
jää elämään jälkeemme ollakseen me itse -- tapaako se jälleen,
ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt
elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se
yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä
kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua?
Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä,
silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa
elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia
tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden
olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta
tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.
Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin
avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos
myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin
kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy
määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa
täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa
liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei
milloinkaan lopu.
Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se
lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne,
mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara
meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme,
että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön
loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä
ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden
tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.
Tähän muuten päättyy teosofia, spiritismi ja kaikki uskonnot, joissa
ihminen korkeimmassa onnessaan sulautuu Jumalaan. Ja se on taas
käsittämätön loppu, mutta on kuitenkin elämää. Ja sitten, valitaksemme
kahden käsittämättömän välillä, tehtyämme kaikki, mikä on
inhimillisesti mahdollista käsittääksemme jommankumman arvoituksen,
antautukaamme mieluimmin sen haltuun, joka on laajin ja siis
todennäköisin, johon kaikki muut sisältyvät, ja jonka toisella puolella
ei enää ole mitään jäljellä. Muutoin heräävät samat kysymykset jälleen
jokaisessa pysähdyspaikassa, ja vastukset siirtyvät aina edemmäksi. Ja
kysymykset ja vastaukset vievät meidät saman väistämättömän kuilun
ääreen. Koska sinne täytyy joutua ennemmin tai myöhemmin, niin miksi
emme astu sinne heti? Kaikki, mitä meille välillä tapahtuu, kiinnittää
mieltämme epäilemättä, mutta ei pidätä meitä, koska se ei ole ikuista.