Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme,
sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä,
miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton,
muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä
huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se,
joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla?
Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen
harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on
välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen,
mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin
uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme,
vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa,
huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole
kaikkea koettu, -- että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan
pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä
tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä,
mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa
yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton
tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.