Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen,
niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä
onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä
maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana
olemista?
Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys
äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin
erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin
meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä
piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat
tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky
saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille
tuskaa.
En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin
merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että
mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme
luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät
voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys,
kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan
merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja
nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että
vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan.
Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo
sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan
äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi
heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme
silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen
uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja
tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan
päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.
Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe
mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.
"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan
kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei
saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla
tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman
kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos
olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt
ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet
olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon
vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu
ei vaihtelisi, ja niin edespäin.
"-- Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa,
jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan
kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet
tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat
kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä
silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja
kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet
olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko
halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan
j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"