Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa
johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole
suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon
maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä
tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen
onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään
osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai
mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei
ole loppua eikä mittaa.
Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja
jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma
kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme
vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen
hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja
meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia
kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole
mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee
meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja
avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin
supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja
tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me
yhtä pelottavia kuin sekin.
Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain
hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On
mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja
eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja
välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain
itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja
ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi
totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka
lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti
siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä
haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se
meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii
vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia,
siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että
järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.