Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa,
kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien
välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille,
että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska
ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin
liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean
mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja
kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.
Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin
meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei
yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen
tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä
uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska
meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon
viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen
seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara
toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden
ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi,
sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.
"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.
Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot,
joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista
hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen
molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin
ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee,
sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen
koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee
samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.
Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat,
pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää
yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee
riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja
jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia
ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä...