Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat
läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes
sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde?
Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse
valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden
pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon
koskettamana.
Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia,
vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita
hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus,
jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan,
että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa
sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton,
sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme
ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme
tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen
laki, nimittäin painolaista.
Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä,
saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä,
hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja
liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin,
joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin
henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa,
äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole
hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana,
muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin
aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan
mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan
riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon,
jot'ei sun järkioppis uneksikaan."
Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On
vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä
ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä
luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain
näkymätöntä.
Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen,
mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta -- ja se
on melkein kaikki -- elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä,
näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä
se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos
jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.
Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus.
Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät
suurimmilta ja kaukaisimmilta -- esim. elämän alkua ja päämäärää --,
näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia,
jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi
loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän
maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden
asteella.
Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja
terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky
keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä.
Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme
äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida
missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden
nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se
suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se
viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti,
jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut
alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin
ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä
sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme,
voi mennä hukkaan.