Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa,
joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja
ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä
olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa
olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja
kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia,
taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja
kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua
niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista
äärettömyyden hengen silmät?
On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii,
että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole
vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi.
Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus,
oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä
maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se
jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin
miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy
siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka
lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä
olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt
pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt
kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt
taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta
puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä
itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää?
Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat
ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se
itse ne olisivat voineet lähteä?
Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden
takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on
mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä
ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko
asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat
koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden
hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon
tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä
avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä
hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme,
niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö
kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai
lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään
emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on
vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota
arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut
meille antaa?