Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme
rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme
osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan
tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa
ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa
mitään tämän maan suruista.
Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme,
jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö
ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta
itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu
tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka
epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?
Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja
sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se
ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka
muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla
vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä -- toistakaamme se --
kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme
siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme
siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.