Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien
äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä
jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan
täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä,
jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja
työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta
toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä
ei _ole_ rajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä ei _ole_ loppua.
Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla
näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka
helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai
elämäksi.
Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme
siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme,
vaikka siinä olisimme vain hiukkasena _nimetöntä_ oliota -- sieluako
vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa -- liitelemässä siinä samoin
nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei
ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden
historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme
tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä
itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin
jonakin päivänä jälleen meidät löytää.