Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa
on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme
tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka
olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä
luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista
arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri
asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä
täydellisemmin tietämättömyytensä alaa -- siinä kaikki, mitä ihmistieto
saattaa toivoa.
Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina
oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina
ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä
syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän
oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka
nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla
todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja
ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin
mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli
olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle,
mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja
ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi
täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja
ajatuksiini."
Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme
täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei
olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole
mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja
hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin
ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin
uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne
ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet
maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla
laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille
sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä
voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään
emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä
lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä
vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä
tiedämme, ettei sitä enää ole.
Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka
erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä
laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman
vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja
puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee
näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä
ravintonsa ja elähyttäen sitä.
"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme
äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina
tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista
kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen
suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä
tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina
tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on
samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa
tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."