Mikä lopuksi lieneekin totta -- joko hyväksymme abstraktisen,
ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton,
järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka
pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä
esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään,
kehittyy eikä vielä ole vakiintunut -- niin meille on ennen kaikkea
tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka
muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.