Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen
äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan
äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä
järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme
näkevät -- lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa?
Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää
täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko
iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman
tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken
sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme
lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen
tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä
aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko
aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia
aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan
maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta
siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan
käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole
mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät
meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät
merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?