Näin käsitetyn maailmankaikkeuden voisi järkemme ainakin hyväksyä,
vaikkei se voisikaan sitä tajuta. Mutta siinä liitelee miljardeja ajan
ja paikan rajoittamia maailmoita. Ne syntyvät, kuolevat ja syntyvät
jälleen. Ne ovat kokonaisuuden osia, ja siitä siis nähdään, että
sellaisellakin, millä ei ole alkua eikä loppua, on osia, jotka alkavat
ja loppuvat. Me emme tunnekaan muuta kuin näitä osia, ja niiden
lukumäärä on niin ääretön, että ne meidän silmissämme täyttävät koko
äärettömyyden. Se, mikä ei kulje minnekään, on täynnä sellaista, joka
näyttää liikkuvan jotakin kohti. Se, mikä ainaisesti on tiennyt, mitä
haluaa, tai ei opi sitä koskaan, näyttää ikuisesti tekevän enemmän tai
vähemmän onnettomia kokeita. Mihin haluaa päästä se, joka on jo
perillä?
Kaikki se, mitä havaitsemme siinä, jolla ei voi olla päämäärää, näyttää
ajavan takaa jotakin päämäärää käsittämättömän innokkaasti, ja se
henki, joka elähyttää sitä, mitä näemme siinä, jonka tulisi tietää
kaikki ja olla oma herransa, näyttää olevan tietämätön kaikesta ja
hakevan itseään lakkaamatta. Niinpä kaikki, mikä on aistiemme
tajuttavana äärettömyydessä, on vastaista sille, mitä järkemme on pakko
sille myöntää. Mikäli siihen syvennymme, sikäli ymmärrämme paremmin
oman ymmärtämättömyytemme syvyyden, ja mitä enemmän pyrimme syventymään
molempiin, toisilleen vastakkaisiin käsittämättömyyksiin, sitä
ristiriitaisempia ne ovat.