Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja
käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta,
perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.
Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää
ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä.
Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei
milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se
niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien
rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos
sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien
loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos
äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se
lakkaisi olemasta ääretön.
Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis
kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä
teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee
tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se
voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista
saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin
siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä
vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki
ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska
kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme
voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole
tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä
seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan
tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti
tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä
loppuaan kuin alkuaankin.
Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on
tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton --
ja voidaanpa väittää, että se on -- jos siinä todella piilisi suuren
arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen
varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja
avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua,
missä kaikki toivo häipyisi.