Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä
tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti
kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee
meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin
kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä
hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida
sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä
syvä.
Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa,
joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään
kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme
katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka
tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen
seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa
olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät
siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan
toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole
tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi
oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta
ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa
on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin,
niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä -- että heidän
tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo
kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen
maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan -- kuinka huolestuneita ja
kauhistuneita he olisivatkaan.
Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja
kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se
tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä,
tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme
kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa
maailmankaikkeudessa.
On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen
pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää
suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme
valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi
kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä
hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja
tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan
salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka
opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen
joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?
Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että
se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon
verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät
enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille
niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton
uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein
käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen
maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se
ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.