Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme
pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden
tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja
äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus,
tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme
äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se
äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen
ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.
Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä
tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan
tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä
salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää
ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste
avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla -- muistelkaamme
esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä -- käytetään
joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi
uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja
ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä
säiliöstä.
Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly
ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai
myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden
supistamattoman mahdottomuuden välillä.
Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme
matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme
vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä
päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin
älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden
mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.