Koettakaamme, luopuen heidän epävarmasta avustaan, ominpäin astua
haudan tuolle puolen. Näyttää siis siltä, kuin -- palataksemme
otaksumaan, jota tarkastelimme ennen näitä välttämättömiä asiasta
poikkeamisia -- jälkielämä, säilyttämällä nykyisen tietoisuutemme,
olisi melkein yhtä mahdoton ja yhtä käsittämätön kuin tuhoutuminen. Ja
jos se olisikin hyväksyttävä, ei siinä kuitenkaan olisi mitään
pelättävää. On varmaa, että ruumiin kadotessa katoavat samalla kaikki
ruumiilliset kärsimyksetkin, sillä ei voi kuvitella sielun kärsivän
ruumiissa, jota sillä ei enää ole.
Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai
siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä
tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista.
Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten
kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi.
Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset,
voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin
kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä
vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa
tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan
vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.
Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan
päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske
päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä
niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei
henki enää tunne niiden ankaruutta.
Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu
vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa.
Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa
huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä
niiden yli.
Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta
turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä
äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä.
Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman
tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.
Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen
kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella
puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja
ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis
pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko,
jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin.
Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä
eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin
seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton
lepo, josta ei herätä.
Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden
ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme,
että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua
muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden
äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.
Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin
tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin
perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja
ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.