Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat,
saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka
menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei
saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä
tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen
sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on
omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä
selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee
keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta --
toiset ovat melkein samanluontoisia -- mainitsen huomattavimman
[_Proceedings_, XIII nidos, s. 349-50 ja 375]:
Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana
eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen
mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse
näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita,
tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän
joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi
sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on
tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa
henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget
antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan
kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.
Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt
ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita
itsemurhatapauksissakin.
Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä,
huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki
ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden
herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä
tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja
joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja,
en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia.
Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja
että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka
vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä
itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään
lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta
varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.
Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta
sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi
tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden
ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä
luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen
leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se
edellyttää vainajallakin olleen.