Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä
hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat
kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista
itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri
tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin
itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden
maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai
epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin
eikä muita näköpiirejä?
Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään,
kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan
koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei
meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä,
joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja
sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä?
Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme
tuolla puolen?
Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin
suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja
tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän
pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita
pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme,
että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme
vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?
Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden
juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he
valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan
elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja
menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille
samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin
ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka
puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.
On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka
pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta
kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä
tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean
ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan.
Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus
odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin
ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.