Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda
itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaan
_Proceedings_-julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään
tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi,
voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon.
Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet
tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen
alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.
Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin
puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja
salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja
huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat
hämmästyttävän helposti ja mieluimmin -- luulisi -- kuuntelevan
henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei
jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä
ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin
todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän
olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän
asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista
kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.
"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme
lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli
sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"
"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."
"Hyvä todistus, vai mitä, William?"
"Mainio, Hodgson!"
Ja näin edelleen loppumattomiin.
Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää
tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan
esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin
lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.
"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme
jäsentä?"
"En muista; mutta mitä hänestä?"
"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."
"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"
"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle
kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"
James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella,
noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta
tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset.
Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka
tiesivät tämän asian.
Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan
muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne
eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen
kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on
edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa
sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa,
yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista
suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa,
lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset,
kaikki häiriöt.
Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti
muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin
eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja
oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta,
puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson,
niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun
ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.
"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."
Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen,
lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän
huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa
vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.
"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.
"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"
"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.
"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.
"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.
"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä.
Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."
"Mutta palaathan sinä?"
"Palaan kyllä!"
"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki,
joka äkkiä tulee väliin.
Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon
yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään
tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti
voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman
tosiseikan.
Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon,
jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli
ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän
omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin
Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua
joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin
kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei
luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva
setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat
noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet
ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut
puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti
jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka
asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin
merkillisiä kysymyksiä.
En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai
ratkaiseva merkitys, mutta vain -- toistan sen -- esimerkkinä, sillä
rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa
se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien
avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee
lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein
pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen
harvinaisia.