Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys
ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon
meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan
minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle
tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen
siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?
Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat
oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin
edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia
kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös
myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä
myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään
alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka
olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta
aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani
aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo
pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä
hetkellä.
Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin
vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella
aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä
seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se
heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille
merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille
päiville myönnetty etuoikeus? -- Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa
ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? -- Mitä me siitä
tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden
saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi
käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa --
jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja -- on mahdotonta
tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista
nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.
Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä
kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu
päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia
tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo
tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus
eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka
vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja
jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä
tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä
tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?
Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä
tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien
lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa -- vähäpätöinen, mureneva saari,
jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä,
heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää
mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna,
kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien
salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen
pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi
varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.
Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan
tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.