Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy -- sillä ainoastaan se
on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on
kuolemattomuus varma -- tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman
lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me -- omituista kyllä --
joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään
huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on
valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys,
pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää
sitä järkyttämään.
Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin
herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen
jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai
tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä
koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.
Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme
elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme
läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja
jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se,
että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme
varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas
toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen
katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa
elämän kuolemasta.