Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska
perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme
satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei
elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja
vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten
olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara
tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä
enää liikuta.
Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein
välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä
lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei
laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan,
tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki
kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme
hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat
uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen
vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin
katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei
ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä,
vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.
Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän
tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu --
luultavasti jokin nykyisen älymme vamma -- vaatimus, että se seuraisi
meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä
nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä,
joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin
vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat
vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin
sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan,
uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja
aikojen loppumattomaan jaksoon?
Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset
tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa
ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri
täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon
kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa
kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden
tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran
ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.
Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat
ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi
hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon
tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei
koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä
itsestään.
Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä
läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee
kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa
sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja
muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että
meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta,
valoisasta ja rakkaasta elämästä.