Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja
mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus,
kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat
häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme
tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se
ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka,
tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti -- ja varmaa on, että siitä
tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain
hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä
yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten
elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.
Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta
meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina
vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman
onnen todistajana.
Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla
mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni
korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita
korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne
niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne
yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen
olevan koko oman itseni.
Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo
minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki,
mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että
se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on
tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän
maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen
kuvastuvat.