Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme.
Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani _Kuolemattomuudesta_,
josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä
eräillä uusilla mietelmillä.
Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta
maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja
avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä
riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta
itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi
ajatuksemme ilman ruumistamme?
Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman
ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään
aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on
mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa,
pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme
kaiken sen, mikä sitä elähytti.
Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön
seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme,
että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat
lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa
eikä sisällystä -- nämä aina kehittyvät -- eikä elämää, muodon ja
sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää
tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata
sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten
sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan
elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai
tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.
Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka
toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa
tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka
katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.
"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut,
"mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."