Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa
kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko
henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä
mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.
Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat,
liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu,
tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen
tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä
säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta
ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai
me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme
mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme
tomumajalla, jonka se meille jättää?
Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai
muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä
sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei
enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava
työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista,
muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan.
Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo
työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan
mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai
kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme,
hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota
epämieluista koetta.
Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja
kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian
viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä
haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin
ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen
kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää
lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat
aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät
joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.