Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden,
jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö
poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne
jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden
todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia.
Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille
todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei
kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön,
että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa
loppumatonta tutkimistaan.
Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on
antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi
koko laajuudessaan -- koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa
se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme
huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat
ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä?
Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se
olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus,
ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.
Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo
horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla,
yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään
viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista
tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka
Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä
elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt
tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä
syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut,
olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään
noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi,
hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee
niiden voimattomuudesta.
"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista
uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata
todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on
tyhmyyttä, _stultitia_, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä
todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri
todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."
Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän
kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa,
tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten
selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen.
"Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo
salaisuus on käsittämätön ihmisille."
Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota
perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on
vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön
salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa
ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja -- sanottakoon
se ohimennen -- on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus
mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta
kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme
suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista,
missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla.
Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän
harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.
Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja
inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan
vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden
äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, -- nimittäin hänen Jumalansa
ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, -- Jumala on tai
ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on
tai ei ole olemassa.
"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä
ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin.
Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."
Hän on tai ei ole.
"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä
erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan
peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette?
Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa
kumpaakaan."
Oikeinta olisi olla valitsematta.
"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt
peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei
ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä,
että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole,
menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä
elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos
hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.
"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen,
etten voi uskoa."
Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka
uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.
"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja
j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja
yksinkertaistuttaa mielesi. -- Mutta sitähän juuri pelkään. -- Ja
miksi, mitä siinä menetät?"
Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole
lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja
epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt
pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei
halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella
me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän
satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen
arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman
aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä
sen nimi on?
Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet
uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille
antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole,
tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa,
tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta
ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme
julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja
äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä
raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen
ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.