Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin
kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on
täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota
hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa
taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden
hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina,
kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on
ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.
Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän
silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan
ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää
tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä
vain viimeistä kamppailua.
Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä
kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, -- sillä usein
sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan
"kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän
niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän -- inhimillisen tuskan ja
kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän
korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä
toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.
Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei
ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa?
He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he
tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että
kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja
väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki
kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.