"Jo kauan sitten", sanoi Napoleon, "ovat papit ja lääkärit tehneet
kuoleman tuskalliseksi". "_Pompa mortis magis terret quam mors ipsa_",
sanoo Bacon. Oppikaamme siis katselemaan kuolemaa sellaisena kuin se
itsessään on -- aineen kauhuista eristettynä ja mielikuvituksen
hirmukuvista riisuttuna. Karkoittakaamme aluksi kaikki se, mikä käy sen
edellä, mutta ei kuulu siihen. Me näet syytämme sitä viimeisen tautimme
kidutuksista, mikä ei ole paikallaan.
Taudeilla ja niiden päättäjällä ei ole mitään yhteistä. Ne kuuluvat
elämään eikä suinkaan kuolemaan. Me unhotamme helposti kauheimmatkin
kivut, jotka palauttavat meille terveyden, ja toipumisen ensimäinen
auringonpaiste hävittää kärsimysten huoneen sietämättömimmätkin
muistot. Mutta kuolema tulee, ja heti paikalla moititaan sitä kaikesta
pahasta ennen sen saapumista. Ei kyyneltäkään jätetä laskematta ja
kuolemaa sen takia syyttämättä; ei ole tuskanhuutoa, josta ei tulisi
syytöksenkirkunaa.
Kuolema yksin saa kestää luonnon ja taitamattoman tieteen erehdysten
painon, kun ne ovat turhaan pidentäneet tuskia, joitten nimessä sitä
kirotaan, koska se tekee niistä lopun.